Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti, että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö, satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja lintujen laulua.
— Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi", joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?
Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin; hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat, joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa. Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut; mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.
— Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain — suuri kunniahan se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin minun täytyy hyljätä tarjouksenne.
Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.
— Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne, niinkuin te minun.
Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi levollisesti:
— Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni — minun — minun rakkauttani — te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän äidin, siksi käännytte minun puoleeni.
— Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?
— Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein tärkeimmän.