— Ja minkä sitten — minkä?
— Te unohditte sydämen vaatimukset.
Martin pudisti päätään.
— En ymmärrä teitä, hän mutisi.
— Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.
Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.
— Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut umpeen kasvattaa?
— Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa sydämien puhua.
— Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä. Kuinka hän voisi tulla omakseni?
— Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin voima? Ei se, mikä on näkyvissä — ei teot ja toimet, vaan se, mikä piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen voimansa varassa? Hän on niitä. —