He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.
Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.
— Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!
— Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen, uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan kostukkeena. Siunaus on tuleva — hiljaa ja huomaamatta, niinkuin maasta taimi kasteyönä putkahtaa — ette tiedä, mistä se tulee — hänen rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön, voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi — hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. — Mitäpä siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa, ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!
Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä, hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa, kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.
— Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en koskaan unohda.
— Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis. Jumala siunatkoon teitä — ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.
Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi, sotkeutuneiksi solmuiksi.
Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä. Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja tuskan vankilasta, mutta turhaan.
Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä — miksei hän tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani, Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä hetkenä?"