Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.
Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen nääntyy? Eikö hän ollut itse loukannut sydämen oikeutta, oman sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän — tuo toinen — olihan hän jo onnellinen — kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan rauhansa rinnalla?
Niin, hän oli erehtynyt — mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.
Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.
Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa, sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" — — —
Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.
Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle huipulle — korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana. Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä — ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.
Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.
Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan kasvoista.
* * * * *