v. Heidenstam.
Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se vyörtää laineitaan eteenpäin — heleänpunaisena, sinipunervana, ruskeahkona — aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa sulauvat toisiinsa.
Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta holvikatolta.
Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat, sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi — valkoiseksi kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.
Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia mättäitä — aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.
Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu — valkokanervan, joka piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä. Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.
II.
Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä pientaretta.
Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa. Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa, taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia, ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan. Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa, ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.
Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä — niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde — välähdytti lapsellinen ihastus. Luonto — oi luonto, mikä verraton ystävä se oli! Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi mieltä!