— Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?
Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana seurata.
Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.
Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli tuohon sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"
Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.
— Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda kodikkuudentunnetta!
Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret, tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö — sellainen iho, sellainen vartalo — hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer — vaimoni — tyttäreni Estrid — tätini, neiti Bodin — Per ja Svante — maisterin tulevat oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa hän olisikin… Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.
Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä ilme.
Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa. Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan, kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea lukea. Mutta miten juhlallinen perhe — ja kaunis mustasilmä — eikö hän koskaan puhu?"
Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.