— Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään. Sen hän heti oli huomannut — pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja maidossa — niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen ajalla.
Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.
— Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri koskaan tapahdu.
Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui, rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.
— Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.
— Oi, ei mitään — minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.
— Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä äänellä.
Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon seurassa, "miten täällä kestän?"
Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan kuin olisi joku hänet pettänyt.
— Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.