— Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.
Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä loiston ja kasvoilta hienouden.
— Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva
Henningson äskeisellä äreällä tavallaan.
— Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa näköiset?
Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.
— Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä odottaa.
Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen, sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen kumarsi.
— Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri, olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?
— En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.
— No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä mansikkamaan tänään.