— Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.
Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti hämilläolonsa kuivalla naurulla.
Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan, kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.
Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin. Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.
— Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.
— En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti…
— Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne uusmaltusianismista?
— Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.
— Mitä nauratte?
— Teitä — tai oikeastaan kysymystänne.