— Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä kansallistaloudellisesta kysymyksestä?
— Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se, ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.
Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän, lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.
— Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti, maisteri?
— En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.
— Niinkö —
— Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?
— Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita…
— No, no — ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan nuori nainen…
— Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa — ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.