Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että kyynillisesti.
— Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento! huomautti Gösta kiusottavasti.
Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.
— Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri — suorastaan homeinen. Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon! Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta — sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä — minä silloin rykäsen näin. Ja älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!
Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä, riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."
Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin, Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"
— Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.
— Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti. Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri — loistava pää hänellä on — ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.
Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse keittiöön.
Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi, ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina, niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa, järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on, että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna kulkemasta!"