Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta — niin, kirkkoherra ja hänen rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan…"
Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.
Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita oppilaitaan.
— No, no, rakkaat pojat!
Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.
— Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja sukkeluutta seurasi raikuva nauru.
Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?
— Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!
Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.
— Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule, mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!