Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja halveksivasti nauraa pihertäin.
— Sepä nyt oli…
Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien rajain.
— Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan asian vanhemmillenne…
— Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu…
— Tapahtuu — sattuu — kohtaa — täyttyy — toteutuu — toisteli
Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!
Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.
— Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa vahvempaanne!
Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui, ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta, jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi, lähteä koko pappilasta.
Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä, ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.