— Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän väitti hiljaisesti.
— Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei häijyllä kädenliikkeellä, niin en sanonut. Minä sanoin, että oli ommeltava pitkin tätä juovaa — tätä juovaa!
Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin nuorta tyttöä.
Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen mukaisesti — mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!
— Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan…
— Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne, neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa ompeluksen toiseen suuntaan — näin, käyhän se laatuun.
Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi tahtonut…
— Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta, mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta vasempaan laitaan — ja siitähän syntyy lisämenoja — ehkä siksi tyydytte 80 öreen, neiti?
Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi; mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva Henningsonin vuoksi.
— Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin painokkaasti ompeluksen ympärille.