Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.
— Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden mennä, mutta —
Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen hangatessa permantoa.
— Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?
— Niin, he ovat karanneet, he.
— Karanneet?
— Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin. Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa — hän osotti pientä likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen — sanoo, että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.
Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.
— Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä omaa velvollisuuttanne.
— Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi, niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.