— Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.
— Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.
Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan, likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita, niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa, silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan, hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen vastauksen.
Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun. Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä, täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e. Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota hän hitaasti ja kankeasti totteli.
— Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.
Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille ja sanoi ankarasti:
— Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.
Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään.
Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".
Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.
— Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud ankarasti.