Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä Sverkerin kotiin.
Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella, kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä, ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.
Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä. Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten, tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä hetken — mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.
Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.
Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa — miksi he eivät aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.
Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti, puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies, mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."
Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!
Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin, kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi. Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi hallitsevana hänen kasvoillaan.
Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin, ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.
— Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole terve, näemmä.