Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa, Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät, kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet loistamaan ilosta.
Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut, tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia" harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan…
Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat, ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti kuuntelivat hänen puhettaan.
Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin suusta ei puhunut mikään harhahenki.
Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja, liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä vihollisia, — ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista. Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin ruotsalaisille!"
Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät "raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset uppiniskaisiksi ja…
Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.
Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset, heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta, juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa", sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan. Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi. Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.
Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt. — Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.
Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi, joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään — niin, kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa — ja toisinaan ei poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. — Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien ääressä.