Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia ääniä.
Kunnianhimoa — huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta? Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys!
Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein, antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin — vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli häneltä riistetty.
— Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä — Olenko hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenut heidän vuokseen surua epäonnistumisestani?
— En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä — voi, aivan vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut menestystä — olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on parasta, että ainiaaksi luovun — sydämeni kiusauksesta en koskaan vapaudu — parasta etsiä jotain vaatimattomampaa — kätkeytyä — piiloutua kaikkien silmistä.
Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! — ei, nämä ovat pahain voimain vaikutuksia — tämä on kiusausta toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän, sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta viimeiseen asti olen taisteleva!
Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus, jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle, olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia, oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon. Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä; liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu.
— Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta. Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.
— Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla — tahdot yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen poika?
— Tahdon.