Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten, niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta.
— Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä, juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja Herran palvelijalle.
Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin sai suustaan:
— Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi —
— Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään; mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin, ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen, yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy moninaisiin toimiinne, neiti, mutta — tunnen ihmissydämen kavaluuden ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana — suokaa anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä — joita ette lainkaan käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla, tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä: siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa!
Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset.
Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan.
Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta, hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä rukoilemaan.
Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi, ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua…" Ja hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin, ota, Herra, sieluni!"
Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra —"