— Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden — unohdin nälän ja köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.
— Niin, tiedän — tiedän.
— Ja niin on nytkin, jatkoi mies — rukoile, rukoile — en ole koskaan viihtynyt tässä kurjassa tuvassa — rukoile — rukoile — autiolla nummella — oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi — kaukana ihmisistä — niin autiota, yksinäistä — rukoile, rukoile, että Jumala tekee ihmeen — rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi — se tukehuttaa minut — tupa on niin matala — rukoile, että hän poistaa kivut ja vaivat — rukoile, kuuletko, poika, rukoile.
— Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi — tee kipuja ja vaivoja…
— Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän, sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.
Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja ojensi sen isää kohden.
— Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta — on aika minun valmistautua viimeiselle matkalle — ja ajattelisin, ettei ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni…
Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.
— Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa, meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.
Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.