— Ei se auta — minä heti paikalla haen tohtorin.
Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.
— Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan, kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.
— Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme — rukoilkaamme. August lapseni — August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa — anna meille syntimme anteeksi — anna meille jokapäiväinen leipämme, älä johdata meitä kiusaukseen. — Eukko, etkö kuule, että poika on kuolemaisillaan, rukoile — rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi ja veljestäsi. — Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei kukaan voi auttaa. — Niin — yksi — yksi voi auttaa — eikö jossain puhuta särjetystä ruovosta — sano, eukko, muistatko, miten se oli — särjettyä ruokoa…
Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja pimeydessä.
— Särjettyä ruokoa — särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?
August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.
— Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä.
Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.
Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.
Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä nääntyvänä — miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?