Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.
— No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin kunniapäivänä.
Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.
Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa, että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja komeudella.
— Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.
Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä, tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois. Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.
— Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain, eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.
Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa, että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.
— Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on minun päiväni — nyt on minun päiväni, näetkös — sinun ei pidä ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän virastani vaarin. Katsotaanpas — täytyy vähän laskea, näetkös — vähän laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja…
"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.