— No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?
— On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.
Lotta naurahti ylenkatseellisesti.
— No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän — lasketaan vähän.
— Voileivoksia Östergårdista Svaneilta — kelpo voileivoksia ne tavallisesti lähettävät — sitten Emelie Lagerin oikeita pursorinkilöitä — ihan ehtaa — sitten Hövekan muorin sokerikakku ja Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä leivoksia, se on nyt jotain kunnollista — kunnollista. — Nyt lasketaan hiukan — lasketaan hiukan.
Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.
— Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi, merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa "kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella, tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.
Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.
— Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti Kristinille.
— No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.