Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään. Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa — koulutyökin sujui tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.
Mutta sitten eräänä päivänä — noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen — tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta. Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.
Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.
Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona, kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti.
Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi mäkeä alas.
XII.
Oli Maarianpäivä.
Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus, vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet, mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen, onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä auringonvälkettä.
Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän — muuttolintujen tulon enteen.
Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan. Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa.