— Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa — vaiti, vaiti, koiraseni.
Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan.
Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten.
— Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull, kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull?
Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan.
— Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili.
— Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten syödä, ja sitten vasta on tarinain aika.
Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse.
Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään.
Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään.