Tyhjennettyään koko korppukorin — Andrea ei koskaan pannut hänen eteensä muuta kuin korppuja, sillä pikkuleivokset eivät olisi riittäneet hänen ruokahaluaan tyydyttämään — nousi Aron-ukko pöydästä, pani nuttunsa napit kiinni vatsan kohdalta, siveli sitä käsillään pariin kertaan ja sanoi tyydyttäväisesti hymyillen:
"Tuo kahvitilkka se virkistää ensin koko ruumista ja sitten käsivarsia!"
Sillä välin oli pastori Strand, joka ei ollut ottanut osaa toisten keskusteluihin, vetänyt esiin kotelosta pianolta viulun, ja tapansa mukaan käydessään edes takaisin lattiaa pitkin alkanut soitella, ensin hiljaa ja katkonaisesti, enemmän kuin keskustelun sävellykseksi, sitten yhä vilkkaammin, kunnes viimein kaikki vaikenivat kuuntelemaan kauniita melkein vain surumielisiä säveleitä, joita hän loihti ilmoille. Yhtäkkiä valtasi hiljainen, haaveksiva tunnelma huoneessa olijat; ilta-auringon säteet loistivat sisään avonaisen akkunan kautta ja linnut livertelivät kilpaa viulun sävelten keralla. Kaikki istuivat hiljaa vaipuneina ja pastori käveli vain, ja kuten sanoi, "puhutteli vanhaa ystävätänsä."
Kun pastori vihdoin taukosi, tuli Andrea sisään julistaen iltaruo'an olevan valmiina. Ruokasalissakin oli Arnanderilla muutamassa huoneen kulmassa eri pöytä, jonka ääreen hän heti ruokarukouksen luettua istuutui, sitoi pyyheliinan kaulaansa ja kävi sillin ja perunavadin kimppuun. Mutta ruoka ei maistunut hänestä tänään; tuijotettuaan hetkisen perunaan ja pistettyään sitä kahvelilla, hän kääntyi Andrean puoleen ja mörähti:
"Näistä perunoista saattaa sanoa, etteivät ne ole keitettyjä eikä raakoja."
Andrea punehtui, vaan ei lainkaan vihastunut.
"Vai niin", sanoi hän myötyen, jättäkää ne syömättä sitten, niin annan täältä teille munia siihen sijaan."
"Kiitos, sorea neiti", vastasi Aron-ukko ja hieroi tyytyväisenä käsiään, "siinä se on vasta tyttö, josta voi sanoa, että se kurittaa ja lieventää. Kuinkas kuuluu, eikös ala kohta tulla tuollaista … hm … pientä sulhaspoikaa?"
"Ei, minä odotan että te, pastori kosisitte", vastasi Andrea naurussa suin, ottaessaan perunavadin pastorin pöydältä.
"Niinpä niin", sanoi ukko ja katseli miettiväisenä eteensä. "Kun juohtuu mieleeni Metusalem, niin aattelen, etten minäkään ole niin vallan vailla kaikkia toiveita, syitä ja keinoja."