"Tehän hemmoittelette tuon maan-kiertäjän aivan pilalle", kuiskasi tohtori, kun Andrea, laitettuaan äijälle munaa ja voitaleipää, vihdoin istuutui pöytään; "kyllä häneen olisi voinut ajaa perunoitakin."
"Kyllä niinkin, tietäähän sen, mutta minun kävi niin sääliksi äijäparkaa; syöminenhän on hänen suurin ilonsa, ja kun nyt kerran perunat eivät hänestä maistuneet niin…"
"Tehän sitä paitsi hemmoittelette kaikki ihmiset", sanoi tohtori, isällisesti taputtaessaan Andrean kättä, "istukaa nyt hetkinen rauhassa ja aatelkaa että itsekin tarvitsette syödä."
Andrea punehtui hymyillen hämillään ja tohtori ojensi vatia tarjoten hänelle. Vaan samalla tuli Karin sisään, astui pöydän luo ja supahutti hänelle jotain korvaan. Siitä hän punastui yhä enemmän, nousi äkkiä sijaltaan ja meni keittiöön.
"Kas noin vaan", huudahti tohtori ja laski pöydälle vadin, "kellekäs nyt ei perunat kelpaa syötäviksi?"
"Eikös isä tule alas tänä iltana?" kysyi rouva Aurell, kääntyen
Stellaan, joka seisoi kaapin ovella ja puuhaili tarjottimilla.
"Ei tule", vastasi Stella, liikahtamatta paikaltaan, "isä tahtoo että iltaruoka tuodaan hänelle ylös."
"Minua niin pelottaa, että mieheni aivan turmelee terveytensä liialla työllään", huokasi rouva Aurell, "jos me emme aina muistuttaisi häntä syömisestä, niin hän aivan unohtaisi sen. Välistä saa tarjottimen panna vallan käsikirjoitukselle, että siten saisi hänen ottamaan palan ruokaa."
"Onko kirkkoherra päässyt pitkällekin työssään?" kysyi tohtori.
"Niin, syksyksi luulee hän ensi vihon valmistuvan", vastasi Aurell-rouva totisena ja arvokkaalla äänellä, "sitten ilmestyy kymmenen vuoden kuluessa kolme vihkoa vuodessa."