"Mikä teos se on?" kysäsi Gabrielle.
"Onpahan kielitutkimuksia", virkahti tohtori äkkiä, "kirkkoherra päättää kaikkien kielien olevan alkujaan hebreasta, hän on löytänyt erään sanan, josta hän johtaa kaikki muut sanat, ja sitä seikkaa hän nyt kokee näyttää toteen kolmessakymmenessä vihossa. Siitä tulee koko elämäntyö."
Tohtorin silmistä näkyi pilkistävän esiin hiukan pilaa, mutta äänensä oli yhtä totinen ja kunniottavainen kuin itse Aurell-rouvan.
Illallisen syötyä saatiin taas kuulla soitantoa, tällä kertaa tohtorin. Hän istui piaanon ääreen ja lauloi kappaleen toisensa perästä sitä mukaan kuin ne johtuivat hänelle mieleen, kaikki olivat ihastuksissaan ja kiittivät innostuneina, etupäässä Aron-ukkoa, joka selitti että tohtorin laulu oli "kaunista, surumielistä ja sointuisaa" ja ettei minkään pitäjän lukkari laulanut sen paremmin.
Laulun vaijettua jätti tohtori hyvästit ja lähti kotia Ryforsiin, mutta Gabriellea, niin välinpitämätöin kuin olikin Ryforsilaisten moitteista, ei haluttanut noin pimeässä kulkea kotiin tohtorin seurassa, vaan jäi pappilaan väen kehoituksesta sinne seuraavaan aamuun. Mutta miten olikaan, niin hän ei tullut lähteneeksi vielä silloinkaan; hän ja "Aron-ukko" vierailivat yhtenä pikku pappilassa useamman päivän, jolloin tohtorikin illan suussa kävi pari kertaa tervehtimässä. Gabrielle viihtyi täällä hyvin; tyttäret pitivät hänestä hyvää huolta, rouva hyväili ja hemmoitteli, kun hän näytti surulliselta, ja rauhaisa patriarkkamainen tunnelma, joka vallitsi koko pappilan, vaikutti rauhoittavasti hänen levottomaan mieleensä. Aamuisin hän virui pitkään hiljaisessa yliskamarissa, jonne Stella tai Andrea yhdeksän aikaan hiipi kahvitarjottimen kera. Aamupäivät hän haaveili pappilan läheisessä kuusikossa, iltapäivällä hän puheli Aurell-rouvan kanssa, taikka antoi "Aron-ukon" jutuillaan ja hullunkurisella käyttäytymisellään näytellä jonkunmoisen hovinarrin osaa, ja melkein joka ilta soitettiin ja laulettiin vierashuoneessa.
Ainoa häntä kohtaan epä-ystävällinen henkilö oli pastori Strand. Välistä tunsi hän hämmästyksekseen, että tämä istui ja tuijotti häneen kummallisen läpitunkevalla katseella, joka kiusasi ja sai hänet levottomaksi. Niinpä tämä ilman muuta saattoi tulla istumaan hänen viereensä, ja pannen kädet ristiin polviensa ympäri mitään virkkaamatta vain huokaella: "niin … niin … niinpä niin. Koska pastori Wallner tulee kaupungista?"
Gabrielle säpsähti. Pastorin kysymys — yhtä luonnollinen ja viatoin kuin sekin kysymys, joka koski Robertin vointia — suututti häntä ihan sanomattomasti. Mitä se häneen kuuluu, koska Robert tulee kotiin? Ja minkätähden tuo häntä katselee sellaisella ilmeellä kuin epäilisi hänen tehneen Robertille jotain pahaa? Hän oli hyvin halukas antamaan karttavan vastauksen, vaan sitten sanoi hänelle ylpeydentuntonsa, ettei hänen tulisi antaa pastorille niin suurta arvoa, että rupeisi valehtelemaan tämän tähden.
"Luultavasti hän jo on kotona", vastasi hän kopeasti, "hänen piti viipyä poissa vain pari päivää."
Pastori ei vastannut, kääntyi vaan pois Gabriellesta, tuijotti eteensä ja siveli ajattelevan näköisenä partaansa.
"Ja milloinka tulee hän tänne hakemaan teitä, rouva?" kysyi hän katsomatta Gabrielleen päin.