Gabrielle vapisi harmista. Hän huomasi pastorin kysymyksillään tähtäävän hänen henkeänsä yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin osuisi arimpaan paikkaan. Hän ei vastannut, vaan nousi äkkiä ylös jättääkseen hänet siihen.
"Malttakaa, malttakaa", sanoi pastori, ja otti Gabriellen kädestä kiini, siten pakoittaen hänen jälleen istumaan, "tahdon vaan puhua teille, rouva, pari sanaa. Minulla oli kerran ystävä", jatkoi tämä ja tuijotti haaveksien lattiaan, "rakastimme toisiamme kaikesta sydämmestä, ja olimme lupautuneet alkamaan yhteis-elämää. Vaan vähitellen tuli jotain eriskummallista väliimme, hän, joka kadehtii ihmisten onnea, jolle tuottaa tuskan hyvän ja puhtaan näkeminen, hän kylvi rikkaruohoa sydämmiimme. Kummallekin meistä pisti päähän hullu tuuma, että muka toinen oli väkivaltainen ja itsekäs; kävi yhä vaikeammaksi mihinkään myöntyminen, siksi että kumpikin epäili lakkaamatta toisen pyrkivän yliherruuteen.
"Sitten lähdin kerran, kun oli päättynyt kiivas riita, tieheni vihoissani ja päätin, että meidän tuli erota. Niin kävikin, meille tuli ero, sillä poissa ollessani kuoli ystäväni. Sen jälkeen ei minulla ole enää ollut ainoatakaan ilopäivää."
"Ja mitä … mitä … tekemistä minulla … on tuon seikan kanssa, mitä se minuun kuuluu?" kuiskasi Gabrielle epävarmasti, kun pastori oli vaijennut ja yhä istui partaansa sivellen ja lattiaan tuijottaen.
"Niin, en minä tiedä", vastasi tämä aatoksissaan, "minä en tiedä … niin, niin … niinpä niin … on niin kummallista… Minä arvelin vain", jatkoi hän ja katseensa oli tullut eloisammaksi, "ettei ole mitään suhdetta elämässä, jossa emme tarvitse oppia hillitsemään itsekkäisyyttämme ja omaa tahtoamme. Voi, kuinka helposti luulemme itse olevamme sorrettuja ja vääryyttä kärsiväisiä. Ja toiseksi arvelin että se, jolla on noin kova kokemus kuin minulla, voipi ainakin käyttää sitä hyväkseen varoittamalla muita, jotka vielä ovat pelastettavissa."
Hän nousi istuviltaan, ojensi vartalonsa ja rykäsi pari kertaa. Silmiin, jotka vielä olivat kyyneleistä kosteina, tuli äkkiä vihainen, ankara katse, aivan kuin tuntisi tuskan kun oli ollut niin kovin tunteellinen, ja virkkaamatta sanaakaan lisää, poistui hän tuota pikaa huoneesta.
Gabriellen rohkeus oli tuon keskustelun jälkeen mennyt; pastorin sanat ja katse vainosivat hänen mielikuvitustaan tuskastuttavina, tunkeilevina. Mitähän pastori sanoisikaan, jos saisi tietää, ettei Gabrielle edes ollut virkkanutkaan miehelleen, että hän tämän poissa ollessa oli matkustanut Gärdshällaan ja että tämä jo luultavasti oli ollut kotona pari päivää? Ja mitähän tuo ajattelisikaan, jos tietäisi millä tavoin hän oli eronnut miehestään, kylmin katsein, tuskin kättä antamalla kuni ventovieraalle. Oikein pöyristytti kun juohtui mieleen pastori Strandin kertomus… Tapahtuikohan tosiaankin tuollaisia seikkoja elämässä? Kuolevatkohan ihmiset todellakin noin pian — romaaneissahan vain seuraa tavallisesti tuollainen kosto?…
Seuraavana aamuna sanoi Gabrielle täytyvänsä lähteä. Oli jo ollut niin kauvan kotoa poissa, ja tahtoi nyt mennä katsomaan talouttaan, lisäsi hän leikkisästi. Eikä Aurell-täti saanut mitään vastaan sanotuksi; hän tiesi Robertin tulleen Ryforsiin, ja hän oli jo ollut huolissaan siitä, että "kaunis Gabrielle-kulta" saattoi hyvällä omalla tunnolla olla niin kauvan poissa "kiltin, armaan miehensä" luota.
Siispä Gabrielle jätti jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, lukuun otettuna Aron-ukkokin, joka tapansa mukaan kohtelijaasti kumarrellen kiitteli "hauskasta, kultaisesta ja mieluisasta yhdessä olosta". Sitten hän läksi pappilasta Stellan ja Andrean seurassa, jotka soutivat hänen järven poikki Ryforsiin.
Kotia tullessaan kuuli Gabrielle palvelialtaan, että Robert oli tullut kotia jo viisi päivää sitten. Hän tunsi rauhattomassa rinnassaan omantunnon tuskallisen piston. Lähtiessään kotoa pappilaan tohtori Sandinin seurassa ei hän edes ollut antanut palvelijoilleen tietoa siitä, mihin meni; sitten oli hän vain tohtorin mukana lähettänyt niille sanan, ettei huolisi odottaa muutamaan päivään — mutta Robert ei ollut saanut ainoatakaan sanaa, ei yhtään riviä. Menettelytapansa selveni hänelle yhtäkkiä itsekkäisyyden ja välinpitämättömyyden oikeassa valossa; hän näki että Robertilla oli syytä loukkaantua, kun kotiintullessaan huomasi hänen olevan poissa, eikä edes palvelijat olleet voineet antaa tietoa siitä, milloin aikoi tulla kotiin.