"Niin, ellei sua haluta", keskeytti Robert lyhyesti, "niin jääköön koko asia sikseen…"
"Haluttaahan minua kyllä. Lähdetkö nyt heti?"
"Puolen tunnin päästä. Olen tilannut vaunut kello yhdeksi, ja nyt on jo puoli yksi."
Gabrielle nousi tuoliltaan, pani paikoilleen käsityönsä ja meni laittautumaan valmiiksi.
Täsmälleen kello yksi ajoivat tilatut rattaat pastorin rappujen eteen, ja Robert ja Gabrielle lähtivät ajamaan kahden penikulman pituista taivalta Käppingen kaivoksille.
Tie kulki oikein pohjolaismaiseman läpi, halki suurien jylhien metsäin, joissa saivat ajaa pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan elävää olentoa. Herraskartanolta ei ollut ollenkaan, ainoastaan siellä täällä talonpoikaistaloja, taikka metsän laidassa mäen rinteessä pieniä mökkiä, joiden asukkaat etehisen rapuilta tervehtivät matkustavia. Kerran, pari, kulkivat he yli kosken, jonka valkovaahtoisissa sinertävissä kuohuissa keltaiset hirret kiitivät alas.
Käppingen kaivoskenttää ympäröi joka haaralta korkeat hongat, vaan kaivoksen seutu oli kuin hävitetty metsä. Jo hyvän matkan päähän näkyivät lautteet ja siivettömältä tuulimyllyltä näyttävä pikku torni kaivosaukon suulla, johon malmi hinattiin, siitä edelleen kuljetettavaksi. Kun raivaamatonta kivistä tietä myöten läheni kaivoskenttää, näkyi koko joukko muita rakennuksia; ne olivat työväen asuntoja, yksinkertaisia parakkeja, ilman mitään järjestystä hajallaan pitkin kenttää.
Koko seutu oli vaipunut unelijaaseen hiljaisuuteen. Aivan tyyni oli syysilta, ja aurinko, joka jo vajosi länteenpäin, loi puiden runkojen välistä tukahutetun, vaan samalla voimakkaan loisteen, Koko kaivos oli vaipunut lepoon, ei ainoatakaan työmiestä näkynyt, lautteilta vain, jonne muutamia lapsia oli kiivennyt leikkimään, kuului naurun metakkaa.
Kun vaunut pysähtyivät, keräytyi heti ympärille joukko lapsia — sillä niitä täällä ryömi joka paikassa — utelijaina katselemaan matkustavia.
Robert ja Gabrielle nousivat vaunuista, käskivät ajajan seisahuttamaan vähän matkan päässä ja lähtivät sitten Robertin ystävällisesti tervehdittyä lapsijoukkoa, sen seuraamana erääseen parakeista eli "kasarmeista", joiksi rahvas niitä kutsui, ja kolkuttivat ovelle. "Sisään!" kuului ääni sisältä. Robert avasi oven ja noudatti kehoitusta. Huoneessa istui, joutilaina kuni sunnuntaina, isäukko, keski-ikäinen mies, yksisilmäinen, kaivoksessa tapahtuneen onnistumattoman ruutiräjähdyksen ruhjoma. Vähän matkan päässä hänestä istui kuustoistavuotias tanakka nuorukainen. Ainoastaan äiti oli toimessa; hän seisoi lieden ääressä puhdistamassa patoja. Sen lisäksi oli huoneessa viisi eri-ikäistä lasta. Pikkuruinen isopäinen paitaressu, jolla oli erinomaisen älykäs katse, loikoi repaleinen nuttu yllään kätkyessä.