Robert ja Gabrielle kävivät ympäri tuvan kättelemässä perheen täysikasvuisia jäseniä, jotka vastineeksi nyöhkäsivät päätään ja sanoivat "kiitoksia." Vaan kukaan ei käskenyt vieraita istumaan, eikä edes näkyneet aattelevankaan antaa heille sijaa. Nuorukainenkin vain istui hievahtamatta samassa asennossaan alaspäin kumartuneena kyynäspäät polvien nojassa.
"Noh", sanoi Robert ystävällisesti hymyillen, "mitäs kuuluu? Vieläkö mielet pysyvät rohkeina?"
"Kyllä kai niiden on pysyminen", vastasi mies vetäen suunsa surumieliseen hymyilyyn, "kai se on parasta, mitä tehdä voi, siltä se vain minusta näyttää."
"Niin, ei suinkaan se suuria parane siitä, että olla murjottaa alla päin", sanoi nuorukainen kohottamatta silmiään tai muuttamatta asentoaan.
"Mutta luuletteko jaksavanne kestää kauvemmin?" kysyi Robert.
"Kyllä maar", vastasi nuorukainen uhkamielin ja ojentihe, "sosiaallinen liike on meillä apuna. Ja sitten", lisäsi hän salaperäinen ilme kasvoilla, "sanotaan, että saamme apua Amerikasta ja Englannista. Niin että kyllä me aina toimeen tulemme."
"Ette siis aijo antaa perää?" jatkoi Robert.
"Emme", vastasivat isä ja poika yhteen ääneen, "sitä emme aijo. Jos 'herrat' eivät anna meille, mitä tahdomme, niin tulee työlakko koko maahan."
Seurasi muutaman hetken hiljaisuus; Robert katseli ympäri huonetta, jossa pikkulapset, mikä seisoaltaan mikä istuen, tirkistelivät pastoria ja hänen rouvaansa, jota eivät olleet koskaan ennen nähneet, ja joka turhaan koetti päästä pakinan alkuun niiden kanssa.
"Niin, mitäs emäntä sanoo?" jatkoi Robert siirtäen pari paitaressua vähän syrjemmäksi ja istuutuen penkille, "häntä kai on vaikea saada taipumaan?" lisäsi hän ja katsoi veitikkamaisesti vaimoon.