"Arvaahan sen että hän kyllä murisee", vastasi mies samassa muuttaen äänensä leikkisäksi hänkin, "hän riitelee ja puuhaa kuten naisväki ainakin tässä asiassa. Muuten hän tietysti on siivo ja hyvänsävyinen nainen, sen minä sanon."
Vaimo nauroi. "Voi, herra jesta", sanoi hän ja irvisti hullunkurisesti. "Ei ole niin helppoa, kuin luulisi, kun pitää ruokkia koko tuo joukko, eikä tiedä millä sen tekee. Tietköös, että se siihen on aina tarvittu keksiä jos jotakin!"
"Niin, kurjaa se kyllä on", yhtyi mies puheesen totisemmalla äänellä, "jollen olisi mies, niin tosiaankin tekisi mieleni itkemään."
"Mutta, hyvät ystävät", jatkoi Robert, "oliko teidän todella ennen niin vaikea tulla toimeen? Saavathan Käppingen työmiehet yhtä hyvän, taikka paremmin, yhtä huonon palkan, kuin muutkin kaivostyömiehet, eikä työlakko ole leikin tekoa. Jollette nyt pääse voitolle, tulee olonne tämän jälkeen kahta vaikeammaksi."
"Näettehän pastori itse miten tulemme toimeen", vastasi vaimo, terävä, katkeruutta ilmaiseva katse älykkäissä silmissään, "tämmöisessä huoneessa me saamme maata, kaikki kymmenen henkeä…"
"Yksitoista", oikaisi mies, "kun Johan on kotona."
"Niin, vaan nyt ei Johan ole kotona, ja nyt meitä on vain kymmenen, mutta kyllä sitä jo on siinäkin, sanon minä…"
"Mutta miten sitten mahdutte makaamaan?" kysyi Gabrielle epäilevän näköisenä.
"Niin, kysy sitä! Pari henkeä sängyssä, pari sohvalla ja pieni väki lattialla. Vaan arvaa sen miltä se sitten talvella tuntuu kun lunta ahtaa aivan oven eteen, niin ettei pääse ulos muuten kuin lapio kädessä. Olisipa edes etehinen, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaan kun ei ole nimeksikään."
"Kun tulee yöllä kotia työnvaihdosta", puuttui nuorukainen puheeseen ja katsahti ylös älykkäillä, vaanivilla silmillään, joissa oli sama ilme kuin äidilläkin, "niin on täysi työ varoessa, ettei lumisine jalkoineen tallaa lattialla oven suussa nukkuvain lasten päälle. Ei sitten ihme, etteivät ne voi pysyä niin terveinä!"