Mies huoahti. Hänellä näytti, olevan taipumusta tyyntymiseen enemmän kuin toisilla.
"Ja kumminkin olemme kunniallista, elatuksemme eteen työskentelevää työväkeä", sanoi vaimo katkeralla äänellä, "emme ole mitään kerjäläisiä, jotka laiskottelevat ja ovat muiden ihmisten tiellä. Mutta kyllä kotimme näyttää siltä, kuin olisimme sellaisia!"
Robertilla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sydäntänsä kirveli harmi ja suru, kun kuunnellessaan vaimon valitusta katseli ympäri huonetta. Kaikki niin epämiellyttävää! Seinäpaperit olivat kuluneet rikki, siellä täällä viereksi repaleisia vaatteita, liedellä oli pesemättömiä ruoka-astioita, ja kätkyestä pilkisti rikkinäisen nutun peitossa olevan lapsen harmaankalpea naama, jonka nenä vuoti ja suun ympärys oli jäänyt pyyhkimättä. Vaan eipä luulisikaan olevan helppoa, pitää järjestyksessä huonetta, jossa kymmenen henkeä asustaa yötä päivää, pukeutuu ja riisuu yltään, peseytyy, makaa ja syö! Ja kumminkin siinä asui niinkuin vaimo sanoikin kunniallisia, vapaita työmiehiä, jotka uhrasivat nuoruutensa, väkensä ja paraat voimansa maansa teollisuudelle — vaan jotka olivat pakotetut elämään kerjäläisten tavoin.
Robert tunsi, että hänen olisi tullut sanoa jotain, että hänen velvollisuutensa sielun paimenena olisi ollut lausua jotain ilahuttavaa, varoittavaa ja lohduttavaa, vaan se oli hänelle aivan mahdotonta. Kaikki mitä hän aikoi puhua kärsivällisyydestä ja alistumisesta, näytti nyt kun todellisuus niin peloittavana irvisti vastaan, niin vähäpätöiseltä, että oikein hävetti. Hän ei voinut kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun, kuin yhteen ainoaan tunteeseen, ja se oli: innokas osanotto veljien kärsimyksiin. Hänen mielessään kyti yksi ainoa ajatus, nimittäin: "ystäväni, te olette oikeassa, teitä on häpeällisesti kohdeltu, teidän pidätetyt palkkanne ovat tulleet Herran Sebaotin kuuluville; nouskaa, hän on oleva teidän puolellanne!" Vaan tämä ajatus täytyi tukahuttaa, hän ei edes aatoksissaan sitä uskaltanut selvään kuvailla; eihän hän, pappi, voinut kiihoittaa sellaisia kapinallisia ajatuksia lakon tehneessä työläisperheessä. Päin vastoin oli hänen velvollisuutensa sanoa: "älkää napisko, taipukaa, alistukaa maallisen ihmisellisen järjestyksen alaisiksi, Jumala on kuitenkin auttava teitä, kun teidän kärsimystenne mitta tulee täytetyksi."
Mutta noita sanoja hän ei tahtonut saada huuliltaan.
Huoahtaen hän nousi penkiltä. "Ystäväni", sanoi hän, ja tavallisissa oloissa eloisat kasvojensa piirteet saivat väsähtäneen, rauhoittuneen ilmeen, "oletteko rukoilleet Jumalan siunausta, oletteko anoneet häneltä johtoa ja valaistusta näissä vaikeissa oloissanne?"
Ei kukaan vastannut. Kaikki katsoivat poispäin ja olivat hämillään.
"Niin, sitä kyllä ollaan tehty", sanoi vaimo vihdoin tylynlaisesti, "ei suinkaan mikään menestyisi ilman sitä."
"No niin, tehdäänpä sitä vielä kerran kaikki yhdessä", vastasi Robert, laskeutuen polvillensa penkin eteen ja pannen kätensä ristiin.
Sitten hän alkoi rukoilla, ensin yksitoikkoisesti ja harvaan, aivan kuin ei hänen oma tunteensa olisi pystynyt seuraamaan sanoja, joita hän lausui, kunnes taas rukouksen tavallinen viehätys pääsi vallalle. Siinä rukoillessansa hehkuvalla kaunopuhelijaisuudella, että Jumala ottaisi huolekseen työväen-asian, hän itsekin vähitellen tunsi katkerain, kapinallisten ajatusten poistuvan; vihdoin kohotessaan polviltaan sai hän lujan varmuuden siitä, että nyt voi jättää koko tuon monimutkaisen asian, joka viime aikoina oli kiusannut hänen rauhatonta mieltään ja niin monesti saattanut jo epäilyksen ja toivottomuuden partaalle, Jumalan huostaan, että hän kaikki hyvin päättäisi. Robert jätti hyvästi, Gabrielle puheli vielä lasten kanssa ja antoi niille kruununrahan, josta vaimo sekä mies tulivat kiitokseksi kättelemään niin "isosta lantista." Sitten he lähtivät tuvasta ja menivät toisen perheen luo.