Kaikkialla oli vastaan otto saman tapainen; ei kukaan pitänyt heistä lukua, ei edes kehoittanut istumaan, mutta kaikki näyttivät iloisilta ja kiitollisilta siitä, että olivat tulleet.
"Niinä viitenätoista vuotena, jotka olen täällä asunut, ei meillä ole käynyt ketään parempaa rouvasihmistä", sanoi eräs keski-ikäinen, hyvän ja ajattelevaisen näköinen työmies, "kyllä olettekin ystävällinen — olette varmaankin pastorin rouva? Kovin hyväntahtoinen olettekin, kun alennatte itsenne tullaksenne meitäkin katsomaan."
Gabrielle ei tiennyt mitä vastata. Työmiehen ystävälliset sanat hävettivät, kun häntä jo alkoivat kyllästyttää nuo yksitoikkoiset vierailut tuvassa toisensa perästä, jolloin aina uudistuivat samat asiat.
"Niin", jatkoi työmies, ja vastakohtana edellisille heti nousi seisaalleen tarjoten Gabriellelle tuolin, "jos ei herrasväki pane pahaksi tyhmänrohkeuttani, niin puhun puhtaaksi ajatukseni, eitä jos hieno herrasväki yleensä olisi hiukan ystävällisempi meitä kohtaan, niin olisivat työmiehetkin paraimpia ja kiitollisimpia ihmisiä mitä olla voi."
"Olette oikeassa, ystäväni", vastasi Robert, pannen kätensä miehen olalle, "jos vain kohtelemme toisiamme niinkuin ihmiset ihmisiä, jos koko se kuilu, minkä säätyeroitus on kaivanut välillemme, täyttyisi — ja niin voi käydä, jos vaan suomme rakkauden vallita sydämmiämme — niin silloin tulisikin kaikki toisellaiseksi. Joskus kuvittelen mielessäni, miten olisi, jos kaikki maalliset sattumat, kuten ylhäinen syntyperä ja rikkaus, yhtäkkiä häviäisivät, ja kaikki olisimme veljiä Jumalan edessä!…"
"Sitten on vielä eräs seikka", sanoi työmies, joka tahtoi itse puhua, eikä olisi antanut Robertin ylevämielisen puheen häiritä omia ajatuksiaan, "niin, pastori älkää pahastuko, vaikka sanonkin luulevani että työmiehet ovat enemmän tosia kuin paremmat ihmiset, ja he ovat kiitollisia, eivätkä koskaan unohda hyväntekijäänsä. Niin kovin vähällä saa työmiehestä hyvän ystävän, vaan tuotakaan vähää eivät 'herrat' tahdo tehdä. Eipä suinkaan pitäisi näyttää liialta, jos tahdommekin jonkun äyrin päivältä lisää, kun näkee minkälaista on toimeentulomme."
"Mutta jos nyt 'herrat' eivät myönny, ettekä saa palkanlisäystä, niin mitä aijotte silloin tehdä?"
"Aijomme pitkittää työlakkoa siksi kunnes myöntyvät", vastasi mies, ja ystävällinen katseensa muuttui yhtäkkiä tylyksi ja kovaksi, "sen käsittää helposti, että emme voi elää tällä tavoin. Niin iloiseksi kuin tulisinkin, jos saisin taas kolkuttaa poraa kallioon, täytyy meidän kuitenkin pitkittää lakkoa siksi, kunnes tahtomme täytetään. Kyllä me toimeen tulemme. Olen kuullut että saamme pian apua Saksanmaalta."
Ilta oli jo käsissä, kun Robert ja Gabrielle lähtivät Käppingen kaivokselta ajamaan kotia. Päivä oli jo laskenut, alkoi hämärtää, ja suuret metsät, joiden yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kaikki hälinä oli vaijennut, kietoutuivat äkkiä syys-illan pimeyteen.
"On liikuttavaa nähdä tuota puutetta", sanoi Robert melkein itsekseen, kun olivat ajaneet kappaleen matkaa ja olleet ääneti, "puhutaan Englannin ja Belgian kaivostyömiesten kurjuudesta, vaan kun ottaa selon Käppingen työväen asemasta, niin tekee mieli luulemaan ettei meilläkään olot ole paljoa paremmat."