"Ei, oli vallan kauheaa", vastasi Gabrielle, johon työväen vihelijäiset asunnot olivat tehneet tuskallisemman vaikutuksen, kuin mitä hän itse tahtoi myöntääkään, "en ole koskaan nähnyt sellaista kurjuutta. Onhan Ryforsin työmiesten tila aivan ruhtinaallinen näihin verraten."
Robert hymyili. "Ehkä tämä muuttaa ajatuksesi työlakoista", sanoi hän, "ehkeivät ne nyt sinusta tunnukaan niin kohtuuttomilta ja epäsiveellisiltä, kuin tuntuivat eilen illalla puhellessamme?"
Gabriellen katseen ilme vaihtui äkkiä. Osanoton, jonka työväen puutteen näkeminen hänessä oli herättänyt, haihdutti Robertin puhe siinä silmänräpäyksessä ja helposti, kuten aina käy tilapäisestä tunteenpurkauksesta solahtaminen esi-isäin polkemalle ladulle, hän palasi taas vanhoihin väitteihinsä.
"Ei, en muuta mielipidettäni työlakoista", sanoi hän päättävästi, "ne ovat laittomia ja kumoavat yhteiskunnallisen järjestyksen; vaikka työmiehellä olisikin kuinka oikeutetut vaatimukset hyvänsä, ei hän kuitenkaan voita mitään koettaessaan saavuttaa niitä väärällä tavalla. Nälkää kärsivä ihminen näkyy olevan oikeutettu ottamaan leivän henkeänsä pelastaakseen, vaan sen tehdessään hänestä tulee varas. Samoin on työlakkojen laita: ne ovat laittomia ja siis eivät ole oikeutettuja. Muutoin luulen syynä puutteeseen olevan yleensä tyytymättömyyden ja laiskuuden. Otappas esimerkiksi Sten Larsson, joka ei saa enempää kuin muutkaan työmiehet ja on kumminkin voinut rakentaa oman tuvan, eikä hän varmaankaan olisi tehnyt lakkoa, jolleivät toverit olisi häntä siihen pakoittaneet."
"Vaan Sten Larsson onkin lajiaan mies, jommoisia tuskin löytää yhtä tuhannesta", vastasi Robert kärsimättömänä, "ja vaikka työväeltä ylimalkaan vaaditaankin paljon, niin ethän kuitenkaan voine vaatia, että kaikki olisivat neroja?"
Gabrielle kohautti olkapäitään. Oli mahdotonta puhella Robertin kanssa, kun vaan tultiin työväenkysymykseen.
"En voi käsittää", jatkoi Robert tukahtuneella äänellä, joka todisti hillittyä sisällistä levottomuutta, "kuinka onkaan niin vaikeata saada silmät auki totuutta näkemään. Kyllä käsitän sen, että päättömät ja sydämmettömät ihmiset ovat välinpitämättömiä vertaistensa puutteesta, jos vaan omat tarpeensa saavat tyydytetyiksi, ja että työnantajat ovat kovasydämisiä, sillä se on heidän harrastuksiensa mukaista, vaan en käsitä sitä, että ihmiset, joilla on sekä pää että sydän, että hyvät kelpoihmiset, jotka eivät soisi pahaa maan matosellekaan, kuitenkin voivat aivan ummistaa silmänsä työväen puutteelle! Huomaamme varsin hyvin minkälainen työmiehen asema on, kuinka hän saa laahata ja raataa, alinomaa panna alttiiksi henkensä ja jäsenensä syvässä kaivoksessa, kuinka maakauppiaat häntä petkuttavat, kuinka hänen kuoltuaan vaimon ja lapsien on turvautuminen kerjuusauvaan; näemme kaiken tuon, valittelemme sitä, ehkäpä itkemmekin nähdessämme silmäpuolen, ruudinsärkemän naaman, kuten miesparalla siellä tuvassa: vaan heti kun työmiehen omasta mielestä olot alkavat käydä vaikeiksi, ja kun hän tahtoo tehdä jotain asemaansa parantaakseen, silloin tuskastumme, puhumme työmiehen terveellisestä elämästä, pidämme esitelmiä laittomuudesta j.n.e. Ainoastaan meidän mielestämme muka työmiehen elämä saa olla raskas, meillä vain saa olla kyllältä osanottavaa mielialaa, itsellään hänellä ei saisi olla semmoisia ajatuksia, ja jos niitä olisikin, niin täytyy hänen olla ymmärtäväinen ja alistua."
Puhuessaan oli Robert yhä kiihtymistään kiihtynyt, ja puheen lopussa äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Gabrielle käänsi päänsä poispäin vastaamatta; Robertin puhumistapa pani hänen verensä kuohumaan, se sai työmiehet hänestä tuntumaan melkein vastenmielisiltä, vaikka äsken oli tuntenut niin innokasta osanottoa niiden kohtaloon. Itsekseen hän ajatteli kylmänä: "hänessä on aivan tuollainen vimma, kuten kaikissa, jotka kiihkoilevat rahvaan hyväksi, löytyy tosiaankin poikkeuksia, niinkuin esimerkiksi Käppingen työmiehet, mutta yleensä on ruumiillisen työntekijän elämä saneen hauskan, he syövät hyvin, eivätkä rasita itseään liiaksi, niin ettei niitä tosiaankaan huoli surkutella. Olen vakuutettu siitä, etteivät he ole puoleksikaan niin rasitettuja kuin Robert itse."
Keskustelua ei jatkettu, matkan kuluessa vain jompikumpi lausui jonkun mitättömän sanan.
Yö pimeni pimenemistään, niin että tullessaan perille Ryforsiin, tuskin näkivät tietä edessään.