Yleinen hiljaisuus taukosi ja eräs Robertille vieras työmies nousi seisaalleen ja huusi:
"Puheenjohtaja!"
"Olkaa niin hyvä", vastasi puheenjohtaja, Bengt Vester, joka seisoi puhujalavalla huoneen korkeimmalla kohdalla. Toisessa kädessään hän piti sauvaa, jota käytti puheenjohtajanvasarana, vaan väliin huvikseen heilutteli edestakaisin sormiensa välissä.
"Minä vaan vaadin", alotti puhevuoron saanut, pitkä, tummasilmäinen työmies, vihaisesti tuijottaen Robertiin, "että tuo äsken saapunut henkilö on hyvä ja ilmaisee suhteensa työväen asiaan."
Sen sanottuaan hän istahti päättäväisen näköisenä, vielä kerran heittäen Robertiin epäluuloisen katseen.
Äkillinen melu ympäri huonetta seurasi noita sanoja. Poikittain huonetta olevilla penkkiriveillä istuvat työmiehet kävivät levottomiksi, liikkuivat paikoiltaan, kääntelivät päätään ja alkoivat kuiskaella toisilleen.
"Hiljaa!" huudahti puheenjohtaja lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "ken tahtoi puhua? Vai niin … Stark … olkaa hyvä … Starkilla on puheen vuoro."
Puheenjohtaja viittasi sauvallaan mainitsemalleen miehelle ja puhuteltu, lihava punakka seppä, jonka viisaista silmistään voi päättää olevan ymmärtäväisen miehen, vaan joka sammalti eikä tahtonut löytää sopivia sanoja ajatuksilleen, nousi verkalleen seisomaan.
"Haluan vaan lausua muutaman sanan", alotti hän, yhtä mittaa liikutellen käsiään, aivan kuin olisi koettanut niillä saada kiinni sanoja, jotka eivät tahtoneet tulla yhtä nopeasti kuin ajatukset, "en tule pitämään pitkiä puheita, haluan vain sanoa, enkä aijo väsyttää kuulijakuntaa … pitkillä … pitkillä … niin … aijon vain selvittää herroille erään asian… Arvelen nimittäin että … ja luulen että kaikki ovat samaa mieltä … sillä olemmehan nähneet ja kokeneet … ja luulen että jokainen meistä voi todistaa sen että pastori tarkoittaa meidän työmiesten parasta… Minun mielestäni tämä huone, jossa seisomme, voi olla aivankuin … niin sanoakseni … niin … tulkitsee hänen tunteensa meitä kohtaan, niin hyvin kuin … niin … niin että hän tarkoittaa parastamme ja on työkansan ystävä, ja ettei ole mitään syytä epäillä hänen mielenlaatuaan … ja … niin…"
Sen sanottuaan hän istuutui ja pyyhki hien otsastaan. Hänelle oli ollut rasittavaa noin pitkän puheen pitäminen, mutta sydän oli niin täynnä kiitollisuutta ja rakkautta Robertia kohtaan, tämä kun usein oli auttanut hänen perhettään, ettei hän voinut vaijeta.