"Esitys", kuului vastaukseksi joku ääni.
Puheenjohtaja löi sauvallaan lavan laitaan ja huutaa kajahutti:
"Suostuuko kokous siihen, että pastori Wallner on mukana keskusteluissamme?"
Yksimielinen "suostuu"-huuto kajahti kautta huoneen, niin että jos joku olisikin mielinyt panna vastaan, olisi sen ääni vaiennut yleiseen myöntymishuutoon.
Robert kiitti lyhyesti työmiehiä ja istahti penkille, johon hänelle kilvan tehtiin sijaa.
Hänen rohkeutensa katosi ja hän toivoi ettei ollenkaan olisi tullut sinne. Tuo kova yksimielinen suostumushuuto vaivasi häntä. Oliko hän ollut kylliksi suora ja avosydäminen työmiehiä kohtaan, ansaitakseen sitä luottamusta, jonka ne panivat häneen? Voisikohan hän pitää lupauksensa? Jos asiat tulisivat niin kireälle, että hänen täytyisi puoltaa tai vastustaa ilmilakkoa, niin voisiko hän silloin pysyä sanassaan ja olla työmiesten puolella? Hän tiesi ettei voisi tehdä niin ja tuo tieto kiusasi hänen rehellistä luonnettaan ja hän melkein piti itseään petturina ja epäluotettavana ystävänä.
Keskustelut, jotka Robertin tulo oli keskeyttänyt, alotettiin uudelleen. Oli luonnollisesti kysymys Käppingen työlakosta ja Ryforsin työmiesten yhtymisestä siihen. Sama lakko oli laajennut niin tavattomasti, että useimmat kaivokset, sahat ja rautatehtaat olivat lakanneet, tai uhkasivat lakata työstään, auttaakseen Käppingen työväen ahdinkotilaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä itsekäs taistelu omasta toimeentulosta, nyt taisteltiin onnettomain veljien puolesta, ja tämä aatteellinen puoli antoi lakolle ihmeellisen valloittavan voiman, joka kiihdytti tyynneimmätkin mielet. Omasta puolesta Ryforsilaisilla tosin ei ollut syytä valittaa palkkojensa vähyyttä, vaan suuren osan heistä sai työlakkoliikkeeseen yhtymään tuo työkansanluokalle omituinen kaikki-yhteyden tunne. Vaan olipa siellä moni, joka asettui vastustavallekin kannalle: moni työmies, jonka mielestä kaikki oli hyvin, ja jolla ei ollut halua panna alttiiksi omaa rauhaansa toisten hyväksi, josta seurauksena oli se, että ottelu kävi pitkälliseksi ja kuumaksi.
Robert ei ottanut osaa siihen; istui vaan koko ajan ääneti paikallaan, nojautuen sauvaansa, ja kuunteli tarkoin mistä puhuttiin.
Puhujain etunenässä oli John Hult, joka useaan kertaan piti pitkiä, vihasta hehkuvia esitelmiä rahapohattoja ja työnantajia vastaan. Aina Käppingen työlakon alusta asti oli hän kaikissa kokouksissa kehoittanut työmiehiä, etteivät he pelkureina pakenisi, vaan ryhtyisivät otteluun taistelevain veljien puolesta. Vaan, kuten sanottu, useat Ryforsin miehet olivat epäilevällä kannalla; pelkuruus, jota synnyttää keskinkertainenkin toimeentulo, sai heidät peräytymään.
"Puheenjohtaja", huusi Hultin vaiettua eräs lyhyenläntä, harmaahapsinen ystävällisen näköinen työmies.