"Ei, minun mielestäni sinun pitäisi ottaa Juhani, hän on niin paljoa kiltimpi", vastasi Ebba.
Gabrielle pudisti hymyillen päätään.
"Rakkaat tytöt, ei sitä voi päättää mennä naimisiin samalla tavalla kuin päättää ruveta opettajaksi, sen tulette tekin vast'edes ymmärtämään. Täytyy pitää miehestä ennenkuin voi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ei, mutta tiedättekö, mitä minä tulen tekemään? Minä otan pienen äidin-perintöni, lähden ulkomaille, opin siellä maalaamaan ja tulen taiteilijaksi. Sitten järjestän itselleni oman työhuoneeni ja te muutatte minun luokseni ja sitten me asumme yhdessä. Eikö siitä tule mainiota?"
"Tulee, tulee, voi kuinka hauskaa!" riemuitsivat tytöt ja pusertuivat likemmäksi Gabrielleä. "voi kuinka hupaista meille tulee! Ajatteleppas, kun pääsemme 'hänestä' ja saamme tehdä niinkuin itse tahdomme, eikä aina tarvitse kuulla torumisia, eikä … oi, mikä hyvä tuuma Bella!"
Gabrielle hymyili ja suuteli pikku tyttöjä, jotka, järkähtämättä luottaen Bellan taitoon voida toteuttaa tuumansa, rupesivat mitä valoisimmilla väreillä kuvailemaan tulevaisuutta.
Niin istuivat he vieretysten ja juttelivat tuolla viehättävällä, ajattelemattomalla tavalla, joka on omituinen neljäntoista vuotiaille, jotka vielä seisovat elämän ovella ja lapsen unisin silmin kurkistelevat sisään sen avainreiästä, kunnes uni arvaamatta heidät saavutti ja he, hellästi toivotettuaan hyvää yötä isolle sisarelle, hiipivät huoneeseensa, joka oli Bellan huoneen vieressä.
Tyttöjen mentyä, riisuutui Gabrielle nopeasti ja pani maata. Sitten sammutti hän kynttilän ja sytytti pienen yölampun, jonka hän asetti päänaluksensa viereen. Gabrielle tunsi nimittäin voittamattoman kauhun pimeyttä ja yksinäisyyttä kohtaan; tuon uhkarohkean nuoren tytön, joka naisten ajattelemattomuudella nauroi todellisille vaaroille, saattoi yön pimeys vapisemaan. Siinä piileytyvä ylevyys, tyhjyys ja käsittämättömyys täyttivät hänen mielikuvituksensa salaperäisellä kauhulla, jota hänen täytyi karkoittaa pienen lampun himmeällä valolla, joka levisi hänen päänalukselleen ja saattoi siinä lepäävän, hienon, nuorekkaan pään näyttämään sairaalta ja surulliselta. — — —
Kello oli jo hetken aikaa sitten lyönyt yksitoista, kun pastori Wallner, aina etehiseen asti jatkettuaan keskustelua kreivittären kanssa, vihdoin kolmannen tahi neljännen kerran sanoi hyvästi ja läksi kotiinsa.
Kreivittären tummat silmät loistivat ja poskilla hohti vieno puna, joka antoi hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen nuoruuden vivahduksen. Jäätyään yksin saliin, istuutui kreivitär nurkassa olevaan sohvaan; nojasi päänsä käteensä ja vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin… Sitten hän nousi äkkiä, loi hämmästyneen katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt unesta, soitti palvelijaa, joka heti tulikin sammuttamaan lamppuja, ja meni sitten puolisonsa huoneesen, joka oli toisella puolella ruokasalia.
Kreivi Barneken istui nojatuolissa ja luki, sikaria polttaen, iltalehteään. Nähdessään vaimonsa, laski hän heti pois sikarin ja nousi puoleksi tuolistaan.