"Luultavasti et vielä aio mennä maata", sanoi hänen vaimonsa, joka oli pysähtynyt muutaman askelen päähän hänestä.
"En, valvon vielä hetkisen", vastasi kreivi, "minulla on tänään ollut niin paljon tehtävää, ett'en ole ehtinyt edes vilaistakaan sanomalehtiä."
Kreivitär seisoi yhä liikkumatta miehensä edessä. Hän piti silmänsä maahan luotuina ja lujasti kokoon puristetut huulet osoittivat hänessä tapahtuvan sisällisen taistelun. "Minkätähden et tullut seuraamme tänä iltana?" kysyi hän äkkiä omituisen karkealla, välinpitämättömällä äänellä ja katsahti mieheensä, "olen kovin pahoillani siitä, ett'et milloinkaan tahdo ottaa osaa hartaushetkiimme."
Kreiviä tämä keskustelu näytti vaivaavan.
"Suo anteeksi, rakas ystäväni… Sinun tähtesi olisin mielelläni tullut, mutta se oli minulle kerrassaan mahdotonta. Minulla on todellakin ollut niin paljon työtä tänään…"
"Sinulla on kyllä aikaa kaikkeen muuhun, paitsi tähän…"
"No niin, ehkäpä joskus toiste … ensi torstaina … olen vakuutettu siitä, että se on hyvin huvittavaa, onhan Wallner harvinaisen etevä saarnamies."
Kreivitär hymyili kylmästi ja ylenkatseellisesti.
"Olkoon niin, toiste siis … jos Jumala suo meidän siksi elää… Hyvää yötä!" vastasi hän, ojentaen kätensä kreiville, joka tarttui siihen ja suuteli sitä, kohteliaasti nousten ja toivottaen vaimolleen hyvää yötä.
Suljettuaan miehensä huoneen oven, huokasi kreivitär helpotuksesta. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa, hän oli miehelleen näyttänyt tien, joll'ei hän tahtonut sitä kulkea, niin — saattoi kreivitär ainakin olla levollinen. Eikä suinkaan se ollut mikään synti, että hänestä tuntui helpoitukselta, kun ei hänen uskonnollisessa kokouksessa tarvinnut nähdä miehensä kasvoja edessään…