Keskustelun päätös osottikin, että hänellä kyllä olikin päteviä levottomuuden syitä. Kun hän, tuo tottunut puhuja, sopertaen ja epävarmasti ilmoitti Gabriellelle uutisen kihlauksestaan, kohtasi häntä tulinen, toivoton vastustus, jonka lapsellinen kiihkeys kuitenkin antoi hänelle aihetta, voittamaan nuoren tytön, muistuttamalla häntä velvollisuuksistaan tyttärenä ja nuhtelemalla häntä itsensä hillitsemisen puutteesta.
Tämä kiista kreivin ja hänen tyttärensä välillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen. Gabrielle mukautui pakonalaisella kärsivällisyydellä kohtaloonsa, ja kun kreivi hänelle esitti tulevan puolisonsa, vastaan ottivat niin Gabrielle kuin pikku tytötkin hänet niinkuin kolmen, hyvin kasvatetun, nuoren naisen tulee, moitteettoman kohteliaasti. Minkäänmoisia ystävyyden osoituksia ei kummaltakaan puolelta tullut kysymykseenkään.
Gabrielle oli tähän asti, nuoruudestaan huolimatta, melkein mielivaltaisesti hallinnut ja vallinnut isänsä talossa. Äidin kuoltua rupesi hän heti liikuttavalla tavalla pitämään huolta molemmista sisaristaan, järjesti heidän pukujaan, käveli heidän kanssaan j.n.e. Kokemansa syvä suru näytti hänet äkkiä kehittäneen ja lapsellinen, varhain herännyt tunne äidin velvollisuuksista saattoi hänet, pienen äidin tavoin, hoitamaan nuorempia sisariaan.
Itse kodin hallinnossakin oli Gabrielle vähitellen osannut hankkia itselleen yksinvallan. Tosin oli hänellä aina väliin pieniä kahakoita palvelijoiden kanssa, jotka kuitenkin, siitä huolimatta, pitivät hänestä paljon, sillä hänen tapansa heitä kohtaan oli ystävällinen ja sitä paitsi jakeli hän heille yltä kyllin lahjoja niin että hän, miten olikaan, aina lopulta sai tahtonsa perille. Mitä taas kreiviin tulee, ei hänkään ruvennut itselleen vaatimaan tätä valtaa; hänen valtiolliset tuumansa ja sekavat asiansa pitivät hänet alituisessa työssä, niin ett'ei häneltä jäänyt hetkeäkään koti-olojaan varten. Sitä paitsi ihaili hän suuresti tytärtään ja oli niin ylpeä hänestä, että hän mielellään uskoi hänelle kodin hallinnon ohjakset.
Isän naiminen muodosti käännekohdan Gabriellen elämässä. Siitä hetkestä, jolloin hän ja kreivitär Barneken tervehtivät toisiaan tyttärenä ja äitipuolena, tunsi Gabrielle vaikutuksensa kodissa olevan lopussa. Tämä aavistus toteutuikin aivan pian; kreivittären vallanhimoinen ja turhamainen luonne, joka saattoi hänet sekaantumaan pienimpiinkin taloudellisiin yksityisseikkoihin, vieroitti Gabriellen kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen jokapäiväisenä toimenaan ja pakotti nuoren tytön niin kokonaan luopumaan entisistä tavoistaan, ett'ei hänen mieleensä edes enää johtunutkaan pyytää luokseen joitakuita ystäviään tahi asettaa kukkia johonkin salin maljakkoon.
Eikä tämä kaikki kuitenkaan ollut Gabriellen katkerin suru. Hän saattoi antaa anteeksi isälleen, että tämä oli turmellut hänen ja pikku sisarien kotihauskuuden, että hän jokapäiväiseksi seuralaiseksi oli heille tyrkyttänyt vieraan, joka mitä suurimmassa määrässä oli heille vastenmielinen; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että isä, tämän naimisen kautta, oli tahrannut rakkaan vainajan muistoa, että hän oli joka päivä pakoitettu kuulemaan toista nimitettävän sillä nimellä, jota hänen mielestään, äidin kuoleman jälkeen, ei kukaan ollut arvokas kantamaan. Ensi talven, tuon Gabriellen mielestä niin inhoittavan naimisen jälkeen, vietti hän pikku tyttöjen kanssa ulkomailla, eräässä kasvatuslaitoksessa aivan likellä Pariisia. Hänen oli täytynyt taistella kova taistelu ennenkuin sai suostumuksen tuohon ulkomaan matkaan, eikä hän luultavasti olisi saanutkaan tahtoaan perille, ell'ei äitipuoli, joka kyllä muodon vuoksi pani vastaan, sydämmensä syvyydessä olisi tuntenut mielihyvää edes joksikin aikaa päästessään noista kolmesta tytöstä.
Kun Gabrielle seuraavana vuonna palasi kotiin ja muihin seurustelutaitoihinsa vielä lisäsi taidon puhua kaunista ranskaa — mikä muuten olikin hänen ainoa, todellinen tietonsa, sillä hänen kasvatuksensa oli ylen määrin laiminlyöty — heittäytyi hän naisellisen kestävyyden koko voimalla seura-elämään, ja siitä illasta asti, jolloin hän siellä alkoi saada voittojaan, syntyi hänen ja äitipuolen välillä äänetön, katkera kilpailu. Kreivitär oli vielä siinä iässä, jolloin naiset vaativat itselleen miesten ihailua, ja koska hänen tähän asti, ensimmäisen miehensä sairauden ja pienissä varoissa vietetyn nuoruuden tähden, oli täytynyt kieltäytyä nautinnosta, minkä se mukanaan tuo, koetti hän nyt kaikella sillä kiihkeydellä, mikä on omituinen kolmenkymmen vuotiaalle naiselle, korvata kärsimäänsä vahinkoa. Ja koska hänellä oli komeita pukuja ja piti loistavia juhlia, eivät nuoret herrat kieltäytyneet antamasta, mitä hän vaati.
Gabrielle hymyili pilkallisesti, ylpeänä kahdeksastatoista vuodestaan ja nuoruutensa kukoistavasta ihanuudesta, ja kreivitär tunsi tämän ivan alituisesti kalvavana, äänettömänä moitteena, joka vähitellen herätti hänessä vihansekaisen vastenmielisyyden nuorta tyttöä kohtaan.
Aniharvoin joutuivat Gabrielle ja hänen äitipuolensa julkiriitaan, mutta kreivittärellä, pahalla tuulella ollessaan, oli erinomainen taito pistellä, loukata ja nöyryyttää, mikä välistä teki kodin melkein sietämättömäksi hänen tytärpuolilleen. Tälläisissä tilaisuuksissa tunsi Gabrielle olevansa aivan aseeton; julkiriidassa olisi hän voinut puolustaa itseänsä äitipuolta vastaan, mutta halpamielisyyden ja oikullisuuden alueella, missä ammutaan myrkyllisiä nuolia, joutui hän kokonaan hämilleen. Hänen oli mahdoton vastata mitään, kun äitipuoli, pahan tuulen rasittamana päivällistä syödessä, tuskin koski ruokaan, vaan sen sijaan, matkimattoman kyllästyneesti ja epähienosti hymyillen, katseli jok'ainoata ruokapalaa, minkä nuoret tytöt söivät, ja vielä vähemmin saattoi hän vastata mitään, kun kreivitär leikillisellä häijyydellä pilkkasi hänen kapeita käsivarsiaan ja laihaa kaulaansa. Ei, hän ei voinut puolustaa itseänsä, mutta hän nousi kernaammin nälkäisenä pöydästä kuin kuulteli äitipuolensa mietteitä siitä omituisesta seikasta, että hyvin laihoilla henkilöillä usein on melkein ahnas ruokahalu. Iltasin, kun Gabrielle pikku siskoineen istui yhdessä tämän sängyssä ja nyyhkyttäen uskoivat toisilleen päivän vastuksia, päättivät he usein kertomuksensa rukouksella, että heidän "oikea äitinsä" rukoilisi Jumalaa, vapauttamaan heitä tuosta pahasta äitipuolesta.
Kreivitär Barneken oli ollut naimisissa noin kaksi vuotta, kun eräässä pääkaupungin kirkoista esiintyi nuori pastorin apulainen, josta ennen pitkää tuli ensimmäisen arvon muotipappi. Hän ei ollut saarnannut monenakaan sunnuntaina, ennenkuin kirkko, jo puolen tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua, oli ahdinkoon asti täynnä harrasta yleisöä, suurimmaksi osaksi ylhäisimpäin seurapiirien naisia — ja kun tämä yleisö lähti pois kirkosta, todistivat liikutetut kasvot ja innokkaat, tuttujen kesken vaihdetut muistutukset siitä, että nuoren papin kaunopuhelias saarna ei ollut jättänyt heitä kylmiksi.