Oli niin omituista, niin viehättävän liikuttavaa istua kuuntelemassa hänen sanojaan, jotka, hänen sointuvalla äänellään lausuttuina, tunkeutuivat syvälle sydämmiin. Ja miten hellät hänen saarnansa olivat! Jok'ainoa sana niissä huokui suvaitsevaisuutta, melkein jumalallista anteeksi antavaisuutta syntistä kohtaan. Hiin ei milloinkaan julistanut kovia, itsevanhurskaita tuomioita, vaan ainoastaan rakkautta, hellää, anteeksiantavaa rakkautta, rakkautta, joka todisti hänen tuntevan ihmissydämen tarpeen, ja joka saattoi täyttää sielun, ei ainoastaan kirkossa istuessa, vaan myös koko viikon kuluessa, elämän moninaisissa, vaihtelevissa oloissa. Yksin tanssiaisissa ja teaattereissakin, joita muutamat uskonnolliset piirit yksipuolisesti ja jyrkästi tuomitsivat, saattoi pastorin sanojen muisto herätä niin rauhoittavana, niin hellästi viihdyttäen levotonta mieltä ja synnyttäen siinä kaipausta seuraavan sunnuntain hartaushetkeen.
Tällä tavalla seurasi viikko viikkoa, kuukausi kuukautta. Vietettyään lauantai-illan tanssin pyörteessä, saattoivat nuoret tytöt sunnuntai-aamuna, veri vielä kuohuvana suonissa, mielikuvitus täynnä hämäriä kuvia ja hajanaisia sanoja, mennä kirkkoon, halulla vastaan ottaa pastorin joka sanan, itkeä nenäliinoihinsa ja vilpittömällä hartaudella lukea rukouksensa, sitten taas seuraavana päivänä aloittaakseen samaa elämää täynnä valheellisuuksia, joista eivät itsekään tienneet, sielun taisteluita, joita eivät ymmärtäneet.
Kreivitär Barnekenin elämään oli pastori tehnyt perinpohjaisen muutoksen. Jo ensi kerralla, kun hän kuuli pastorin saarnaavan, tekivät tämän sanat ja olento niin syvän vaikutuksen häneen, että hän koko sen päivää kävi ikäänkuin unissa ja tuskin puhui kotiväkensä kanssa. Koko seuraavan viikon oli hänen hymyilynsä "ylevän surullinen", kuten Gabriellen oli tapana sanoa.
Mutta seuraavana sunnuntaina tapahtui muutos, joka täytti hänen tytärpuolensa epäluuloisella hämmästyksellä, josta he eivät voineet tointua moneen aikaan.
Kun tytöt ennen päivällistä tulivat saliin, tunsivat he tuskin äitipuoltaan, niin tavallisesta eroavaa oli hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa. Silmänsä säteilivät ja huulilla lepäsi hymy, lempeä ja surullinen kuni syksyinen auringonlasku. Tytärpuolten häntä tervehtäessä, huokasi hän, silitti kädellään Ebban tukkaa ja loi nuoriin tyttöihin niin ystävällisen ja hellän katseen, että he hämmästyksestä punehtuivat.
"Mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Gabrielle heidän mennessään päivällisille, "saattepa nähdä, että meitä tulee kohtaamaan joku ikävyys!"
Torstai-iltana saatiin vihdoinkin selitys tuohon ystävälliseen mielialaan. Kun palvelija seitsemän ajoissa oli sytyttänyt lamput salissa ja järjestänyt tuolit puoli-ympyrään pienen pöydän ympärille, jolle oli asetettu kynttilä, raamattu ja virsikirja, kokoontui kreivittären luokse lukuisa naisjoukko, sekä nuoria että vanhoja. Vähän ajan perästä saapui pastori Wallner ja niin pian kun oli molemmin puolin tervehditty, istuivat naiset paikoilleen ja pastori alotti rukouksella raamatunselityksen, joka kesti noin kaksi tuntia. Kreivitär itki melkein koko ajan, ja vielä senkin jälkeen, kun pastori ja muut vieraat jo olivat menneet, oli hän niin liikutettu, että kyynelet, vähän väliä, ilman pienintäkään syytä nousivat hänen silmiinsä.
Nämät torstai-kokoukset jatkuivat sitten koko talven; mutta ystävällinen mieli, jota kreivitär oli osottanut ensimmäisten kokousten edellä, katosi vähitellen ja sen sijaan tuli hän, torstain lähetessä, tavallista oikullisemmaksi.
Seura-elämästä hän tosin ei ollut tykkänään luopunut — hänen varovaisuuden tunteensa kielsi häntä kokonaan loukkautumasta entisten seuratovereinsa kanssa, — mutta hänen huvittelemis-halunsa oli kadonnut, ja hän lakkasi äkkiä tanssimastakin. Suurimman osan aikaansa käytti hän sen sijaan hyväntekeväisyyteen, johonka hän, tutustuttuaan pastori Wallneriin, innolla antautui. Hän pani toimeen myyjäisiä hyviä tarkoituksia varten, perusti lastenkoteja, ruokki köyhiä kotonaan määrättyinä päivinä. Sen lisäksi kävi hän ainakin kerran päivässä hädänalaisten perheitten luona, ja saattoi siellä istua tuntikausia ja kuunnella kertomuksia heidän köyhyydestään ja kärsimyksistään sekä lohduttaa ja auttaa heitä, ei ainoastaan rahalla, vaan myöskin ystävällisillä, lempeillä sanoilla. Kun hän vihdoinkin erosi heistä, sai hän niin runsaassa määrässä vastaanottaa heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Usein koetti hän silloin kotimatkalla tavata pastoria, saadakseen häneltä neuvoja hyväntekeväisyyteensä, ja kun hän kohtasi hänet kotona, sattui usein, että heidän keskustelunsa hyvinkin pian jätti käytännöllisen alan ja vieri sielu-elämän viehättäviin sokkeloihin.
Kreivi Barneken ei vähintäkään sekaantunut vaimonsa tekoihin ja toimiin. Samoin kuin hän ei milloinkaan ollut pannut vastaan silloin kun kreivitär himosi iloja ja huvituksia, samoin soi hän nytkin puolisolleen täyden vapauden mielensä mukaan mennä rukoushuoneesen, sen sijaan että olisi hänen kanssaan ottanut osaa seuraelämään. "Vaimoni on täksi talveksi tullut jumaliseksi", oli hänen tapansa, filosoofillisesti hymyillen vastata kun joku kysyi hänen puolisoaan.