"Ei se ole vaarallista", vastasi Gabrielle mielistelevällä hymyilyllä, joka suuresti erosi jurosta katseesta, joka äsken oli hänen kasvoillaan, "en milloinkaan kylmety, olen karaistu kaikkea kylmää vastaan."
"Mutta ottakaa toki tämä", jatkoi valtiomies, ojentaen Gabriellelle villahuivin, "sallikaa minun…"
"Tuhansia kiitoksia! Mutta olisitte sentään voinut antaa minulle vähän kauniimman huivin. Mistä ihmeestä olette saanutkaan tuon vanhan villahuivin? Sehän on aivan sen näköinen kuin olisi se ollut äitini tädin huivi."
Valtioneuvos asetti päänsä kallelleen ja katseli ylöspäin naurettavasti väännellen kasvojaan.
"Voi, teitä naisia! kernaammin te palellutte kuoliaaksi kuin panette päällenne sellaista, mikä ei teitä pue."
He katsoivat nauraen toisiinsa: valtiomies kohotti olkapäitään, huoahti nöyrästi ja kääri kokoon halveksitun huivin.
Tämän keskustelun kuluessa oli Juhani seisonut liikkumattomana balkongilla. Valtiomiehellä ja hänellä oli toisiaan kohtaan pienin määrä hyväntahtoisuutta, jota kaksi ihmistä voi tuntea kuitenkaan suorastaan toisiaan vihaamatta. Juhani halveksi kilpailijaansa niin perinpohjin kuin uuttera, teeskentelemätön ja totinen luonne halveksii teeskentelyä ja ylpeyttä, ja valtiomies taas puolestaan piti Juhania mitättömänä varjokuvana, jota hän tuskin oli huomaavinaan.
Tällä hetkellä näytti Gabriellekin olevan samaa mielipidettä. Hän jutteli ja laski leikkiä valtiomiehen kanssa ikäänkuin Juhania ei olisi ollut olemassakaan ja kun tämä vihdoin, täynnä mielikarvautta, koetti vetää puoleensa hänen huomiotaan, kumartaen jäähyväisiksi ja ojentaen kätensä, ei Gabrielle ollut häntä huomaavinaan.
"Anteeksi, mutta luulenpa, että on joku, joka…" keskeytti vihdoin valtiomies ja teki huolimattoman liikkeen Juhania kohti, aivan kuin asia olisi koskenut ainoastaan palvelijaa tahi kaupungin lähettiä.
"Ah … vai niin … anteeksi", lausui Gabrielle teeskennellen mitä suurinta hämmästystä, "olin kokonaan unhoittanut, joko sinä menet?"