Gabrielle naurahti lyhyesti ja tylysti. "Minne ikänä menetkin, Robert, viet sinä aina itsesi mukanasi, ja sinun oma levoton itsesi, sinun oma epäilevä henkesi se on, joka sinulle kuiskaa, että jos vaan olisit siellä tahi siellä, jos vaan olisit niissä tahi niissä oloissa, niin voisit vaikuttaa enemmän hyvää… Jos tulisit Haaparantaan, niin luulisit voivasi vaikuttaa enemmän, jos olisit Ystad'issa ja päinvastoin…"
"Olet oikeassa, Gabrielle, en ole milloinkaan tyytyväinen itseeni, ja olen vakuutettu siitä, jopa toivonkin, ett'en milloinkaan tule sitä olemaan. Mutta on väärin sanoa, että aina olisin tyytymätön ulkonaisiin oloihin. Päinvastoin, täällä on paljonkin, joka on ollut hauskaa ja hyvää ja jota jätän kaipauksella. Mutta tiedän ja tunnen, että Herra itse minua kutsuu toiseen vaikutus-alaan, ja sentähden täytyy minun mennä."
Gabrielle ei vastannut; hän oli noussut puoleksi makaavasta asennostaan ja istui nyt, synkin, hajamielisin katsein tuijottaen mattoon. Koko tuleva muutto esiintyi tuskallisella selvyydellä hänen kiihoitetussa mielikuvituksessaan. Hän näki kotonsa hävitettynä — tuon rakkaan kodin, jolle hän oli omistanut niin paljon huolta ja jossa hän viihtyi niin hyvin; hän näki uuden kodin, yksinkertaisen, ahtaan pastorin virkatalon pienine, mataloine huoneineen, hän näki itsensä tehtaalla, tuossa kaukaisessa autiossa seudussa, jonka asukkaat hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan muuttuivat lappalaisiksi ja puoliraakalaisiksi. Hän tunsi rohkeutensa masentuvan ja rakkauden, jota hän oli tuntenut ja vieläkin tunsi miestään kohtaan, kylmenevän. Eikä hänen päähänsä kuitenkaan hetkeäkään pistänyt koettaa rukoilemisten tahi vastustuksen voimaa. Sydämmessään hän kyllä teki ankaraa vastarintaa ja nimitti Robertia julmaksi ja tunteettomaksi ja jäätyään yksin tulisi hän kyllä antamaan tuntemansa tuskan valtavasti puhjeta esiin, mutta hän tunsi miehensä ja tiesi, että, niin hyvä ja mukautuva kuin hän saattoikin olla, löytyi kuitenkin kohtia, joissa hän ei antanut perään, ja Gabriellen ylpeys esti häntä herättämästä kohtauksia, kyyneleitä ja nuhteita, joista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä.
"Gabrielle, etkö voi sanoa minulle mitään, etkö vastata mitään?" sanoi Robert vihdoin, kun hiljaisuus heidän välillään alkoi tuntua rasittavalta.
"Mitä minä sanoisin?" vastasi Gabrielle väsyneenä. "Jos sinun velvollisuutesi on jättää Tukholma ja muuttaa tuonne pohjoiseen, jos, kuten sanot, Jumala itse on sinut kutsunut, en tahdo panna sitä vastaan. Olen kerran luvannut sinulle, ett'en milloinkaan olisi sinulle esteeksi papillisella vaikutus-alallasi, etkä milloinkaan saa sanoa, ett'en olisi pitänyt tätä lupaustani. Kunpahan vaan olisit oikein varma siitä, että se on Jumala, joka on herättänyt sinussa ajatuksen jättämään Tukholman, etkä sinä itse. Minusta tämä kaikki on niin omituista. Onhan sinulla täällä niin laaja toiminta-ala, tiedäthän mikä vaikutus sinulla on ihmisiin, kuinka moni on sinun kauttasi ruvennut käymään kirkossa ja ajattelemaan vakavampia asioita, kuinka paljon olet saanut aikaan köyhien hyväksi — luultavasti yhtä paljon kuin tulet sitä tekemään lappalaisten keskuudessa, tuolla pohjoisessa. Minulle on käsittämätöntä, minkätähden sinulla mielestäsi on oikeus keskeyttää toimintasi täällä?"
Robert ei voinut vastata niinkuin hän olisi tahtonut; hän tunsi Gabriellen tällä hetkellä pitävän häntä oikullisena ja vaihtelevaisena, mutta nyt hän, vähemmän kuin milloinkaan ennen, olisi saattanut avata sydäntään ja esiintuoda hänelle todellisia syitä, joidenka tähden hän tahtoi jättää Tukholman. Mitenkä hän olisi voinut sanoa: "minä en kauvemmin tahdo olla naisten ihailun ja tunkeilevuuden esineenä, sillä samalla kuin se minua vaivaa, on se minulle suurempi kiusaus kuin mitä sinä tahi joku muu saattaisi uskoakaan. Tahdon päästä erilleen tästä ihmisten ylistyksestä, jota minun joka päivä, myrkky-annoksen tavoin, täytyy nauttia, — jota minä inhoan, mutta joka poisjäädessään synnyttää minussa tyhjyyttä ja kaipausta." Kuinka hän olisi voinut sanoin lausua sitä, mitä hän ei edes selvään ollut uskaltanut itselleenkään tunnustaa: "niin, se on totta, myönnän olevani levoton, oma rauhaton itseni minut täältä karkoittaa. Epäilen kutsumustani, epäilen, onko minulla todellakaan Jumalan henkeä … minusta koko olemassa olo tuntuu valheelta, petokselta Jumalaa kohtaan, ja kun ihmiset antavat minulle haukkumanimiä ja pilkkaavat menestystäni saarnaajana, kauhistun minä kuni kavaltaja, jonka korvaan joku äkkiä kuiskaa hänen salaisen rikoksensa. Ja sieluni syvyydellä on voittamaton kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, — kaipaus, sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"
Ei, hän ei voinut puhua näin; jos kohta hän olisi tahtonutkin uskoutua vaimolleen, ei hän milloinkaan olisi voinut vetää esiin näitä varjokuvia tuosta salatusta syvyydestä, jonne tavallisesti kätkemme tointemme salaisimmatkin vaikuttimet. Huoaten hän vaan vastasi:
"Keskeytän vaikutukseni täällä, koska olen sen huomannut olevan hyödyttömän ja koska, kuten jo sinulle sanoin, luja uskoni ja vakuutukseni on, että Jumala kutsuu minua toisaalle."
Taas syntyi hetken äänettömyys. Robert tunsi mitenkä se, ett'ei hän voinut suoda Gabriellelle koko luottamustaan, synnytti heidän välilleen poistamattoman väärinkäsityksen. Hän huomasi, että hän yhä enemmän ja enemmän tulisi sulkeutumaan itseensä ja että Gabriellen sydämmessä aina, pistimen tavoin, tulisi pysymään ajatus, että hän oli antanut itsekkäisyyden ja oikullisuuden johtaa itseään.
"Vaan en voi sitä auttaa … en voi sitä auttaa", kuiskasi hän muutamia kertoja itsekseen.