Sitten hän nousi, tarttui Gabriellen molempiin käsiin ja pakotti hänetkin nousemaan.
"Etkö luule, rakkaani", sanoi hän ystävällisesti, vetäen Gabrielleä luokseen ja hellästi katsoen hänen silmiinsä, "että voimme tulla onnellisiksi uudessa kodissammekin? Minuun koskee äärettömästi, enemmän kuin voin sitä sanoakaan, että minun täytyy ottaa askel, joka tuottaa sinulle mielipahaa, ja minä tiedän tämän muutoksen monessa suhteessa tulevan sinulle koetukseksi. Mutta voi, Gabrielleni, en voi tehdä toisin! Olen taistellut ja rukoillut, saamatta muuta vastausta kuin: 'sinun täytyy mennä!' Ja minä toivon ja luulen varmaan, että, kun ensimmäinen on ohi, muutos ei tulekaan niin kovin vaikeaksi. Otammehan kuitenkin aina mukanamme, minne ikänä muutammekaan, parhaan osan onneamme, rakkautemme, eikö totta, lapseni?"
Gabrielle ei vastannut; hänen päänsä vaipui Robertin olkapäälle ja hän purskahti itkuun. Robert veti hänet likemmäksi itseään ja silitteli kädellään hänen tukkaansa, hyväillen ja rauhoittaen.
"Eikö totta, rakkautemme me sentään viemme mukanamme?" toisti hän useampia kertoja.
"Viemme kyllä", kuiskasi Gabrielle, katsoen häneen, väkinäisesti hymyillen, "minä toivon … minä luulen … että kaikki ehkä tulee käymään hyvin… Kaikessa tapauksessa täytyy sinun täyttää velvollisuutesi … ja me koetamme asettaa olomme parhaimmalle kannalle."
Robert tukahutti huokauksensa ja suuteli häntä otsalle.
"Niin, antakoon Jumala meille siihen voimaa!" lausui hän samassa hiljaa.
VII.
Korkealla Pohjois-Ruotsissa, meren lahden ääressä, johonka eräs Norrlannin mahtavimmista virroista laskee, sijaitsee Ryforsin rautatehdas ja saha, sulatus-uunineen ja pajoineen, mahdottoman suurine lauta-tarhoineen, satamassa olevine laivoineen, prikineen ja kuunerttineen, vaahtoavine koskineen, jota myöten joka päivä lasketaan sadottain hirsiä, jotka sitten sahataan laudoiksi ja lähetetään kaikille maailman eri suunnille, Englantiin, Austraaliaan, Ameriikkaan, joissa suurella sahalla on kauppasitoumuksia.
Kesällä tarjoaa lahti vilkkaan ja vaihtelevan näyn. Heleän sininen pohjan taivas, kirkas vedenkalvo luotoineen ja saarineen, joiden välissä ulkomaalaisella lipulla varustettu priki tahi laiva hitaasti kulkee satamaan; kauempana näyttävät meri ja taivas sulavan yhteen, rannoilla lautaristikot, joiden vaaleankeltainen väri on jyrkkänä vastakohtana kuusien tummalle vihannuudelle; virta kohisevine koskineen ja hirsineen, jotka milloin survaisevat toisiaan, milloin katoavat valkoiseen vaahtoon, milloin tarttuvat rannoille, milloin taas ikäänkuin voittoriemussa kiirehtivät merta kohti; joen molempia rantoja yhdistävä, punaiseksi maalattu silta; sysi-haudoista ja pajoista nouseva savu — kaikki sulautuu todelliseksi, norrlanttilais-luonnetta kuvaavaksi tauluksi: vilkkaaksi, liikkuvaksi, joka kuohuu voimaa, työtä ja vaurautta.