Sahalla, joka on liikkeessä yöt ja päivät, tehdään työ lakkaamattomassa, väsymättömässä kiertokulussa. Käyriä puusiltoja myöten vedetään hirret rautavitjoilla suoraan sahaan, jossa muutamassa silmänräpäyksessä halaistaan eri-paksuisiksi laudoiksi, jotka sitten kapearataisella rautatiellä ja tahdin-mukaisen huudon jälkeen: "rata selvä", lähetetään alas lautatarhaan. Täällä lautojen läjääjät, voimakkaat, notkeat miehet, juoksevat kevein, huojuvin askelein korkeille ristikoille, jonneka he jyrähdyksellä, joka synnyttää kai'un koko lautatarhassa, laskevat taakkansa, kolme tahi neljä lautaa, joita ovat kantaneet toisella olkapäällään. Kiirehtivät sitten jälleen alas antaakseen sijaa seuraavalle toverille ja pitkittivät tätä, kunnes ristikko on saavuttanut määrätyn korkeutensa. Toisaalla pannaan laudat proomun tapaisiin veneisiin, joissa lasti viedään ulapalla oleviin purje- tahi höyrylaivoihin ja vieressä seisoo päällysmies ja tekee muistiinpanojansa niin ja niin monesta kolmi- tahi nelituumaisesta lankusta, höylätystä laudasta j.n.e. Tuolla tulee vieraita merikapteeneja lautatoimistoon, joka on sataman viimeisessä päässä, kolmelta puolelta meren ympäröimänä, niin että syksyisin on aivan kuin liitokset katkeaisivat, myrskyn puskiessa seiniä, ja täällä vastaan otetaan tilaus-ilmoituksia, täällä toimitetaan luvunlaskut y.m.
Syyspuolella saa taulu vähän erilaisen värityksen, joka kuitenkin myöskin on vilkas ja norrlantilainen, vaan samalla vähän synkkämielinen ja vivahtaa satutunnelmaan, jonka vaikuttavat synkistyvät, hiljaiset metsät, jotka uneksivat pitkinä syys-iltoina, myrskyiset aallot, joidenka yli majakkojen valot vilkkuvat hämärän läpi ja joilta aina väliin kuuluu hirvittäviä kertomuksia haaksirikkoon joutuneista laivoista ja hukkuneista henkilöistä…
Mutta syksyn myrskyjen ja pimeyden mukana saa lahti kodikkaankin leiman. Pitkistä riveistä valkoisiksi ja punaisiksi maalatuista työväen asuntoriveistä loistaa hämärässä valo takkavalkeasta, jotka odottavat työmiestä, hänen tullessaan kotiin illallista syömään; tuli sysihaudoissa metsänrinteellä kiiltää yhä kirkkaampana kuta pimeämmäksi ilta käy; toisella puolella lahtea olevasta ketjupajasta kohoavat kipunat tulisateena tummaa taivasta kohti; kosken kohina kuuluu selvään illan hiljaisuudessa, jota keskeyttää ainoastaan läpi koko yön, säännöllisillä väli-ajoilla, kaikuva huuto: "rata selvä" tahi palovartijan toitotus hänen käydessään ympäri katsomassa, onko kaikki levollista ja varmaa.
Myöhempään talvella lakkautetaan työ kuukaudeksi tahi pariksi. Lunta paksuinten sataessa ja pakkasen paukkuessa ulkosalla nurkissa ja kahlehtiessa jää-kahleisiin kaikki muut vedet paitsi koskea, joka lakkaamatta vaahtoaa ja jyrisee lumisten rantojen välissä, silloin lautatarha on ikäänkuin uneen vaipunut, silloin on kaikki laivoilla vienti loppunut, osa kansaa on metsissä kaatamassa hirsiä, toiset toimivat luvun-laskuissa, puun sahaamisessa y.m.
Mutta helmikuussa alkavat tilaus-ilmoitukset saapua ja heti kuin kevät-elämän ensimmäiset värähdykset huomataan luonnossa, herää lautatarhakin talvi-unestaan, katsellaan merelle päin, eikö jo näkyne jään lähdön ensi merkkejä, — ja kun nämät viimeinkin näkyvät, on aivan kuin uutta eloa ja työintoa huokuilisi pitkin satamia ja lautatarhoja, kautta työpajojen ja toimistojen.
Ja äkkiä näkyy kylmässä, läpikuultavassa kevätilmassa saarten välitse ameriikkalaisen tahi englantilaisen prikin hoikat mastot — ne ovat Ryforsin samanlaisia kevään enteitä kuin leivonen ja sinivuokko — ja muutaman viikon kuluttua on laivoilla vienti täydessä voimassa ja työtä tehdään kohisevalla vauhdilla, ikäänkuin virkistyneinä pitkästä talvilevosta.
Oli lauvantai-ilta aikaisin keväällä. Ruokakauppias Bångin puodin edustalla, joka oli niin kutsutun torin varrella, suuri hiekkakenttä, jonka toinen sivu oli lautatarhan aitaan päin, toinen taas työväen asuntoihin päin, seisoi joitakuita miehiä juttelemassa. Kauppapuoti, joka oli sekakauppa, jossa ihmiset saattoivat ostaa melkein kaikkia, mitä he tarvitsivat elatukseen ja vaatteisin, oli työmiehillä myöskin kokouspaikkana, jonkinmoisena yhtymähuoneena, jossa he lauvantaisin, päätetyn viikko-työn jälkeen, tapasivat toisensa vaihtaaksensa palkkaansa tavaroihin, ottaaksensa ryypyn ja jutellakseen hetkisen. Tuntikausia saattoivat he silloin riippua tiskin yli, lukea paikkakunnan "Fana"-nimistä sanomalehteä tahi seisoa ulkona kuistilla keskustelemassa. Keskustelu, joka tällä kertaa innostutti neljää työmiestä, jotka seisoivat puodin edustalla, mistä kuului äänekästä puhetta ja naurun-räjähdyksiä, oli uusi pastori ja hänen rouvansa, jotka viikko sitten olivat saapuneet Ryforsiin. Sekä Robert että Gabrielle olivat täyttäneet pienen yhteiskunnan uteliaisuudella ja ihmettelyllä. Työmiehet ja heidän vaimonsa katselivat epäillen Gabriellen soreata ulkomuotoa ja luotaan karkoittavaa, ylpeätä tapaa, joka on niin suureksi haitaksi papin rouvalle maalla, eikä edes Robertkaan herättänyt heissä suuriakaan toiveita.
"Mahtaakohan tuo nyt osata oikeen kovistaa!" sanoi John Hult, nuori, voimakas, vaaleatukkainen laudan läjääjä, jonka kasvojen piirteet olivat terävät ja silmät syvällä, joista välähteli teräviä salamoita tuuheitten kulmakarvojen alta, "jos hän voi hillitä herännäisiä täällä, tahdon minäkin ruveta muodostamaan lautaristikkoja tuolla kaukana olevalle vuoren kukkulalle, sen lupaan!"
"Eikös mitä, täällä tulee kaikki olemaan samalla kuin se jo aikoja on ollut, niin toisessa kuin toisessakin suhteessa", tuumi toinen työmies, pieni, laihanläntä mies, joka hoiti erästä sahaa ja joka kuului "tulevaisuuden puolueesen", piti itsellään vapaamielistä sanomalehteä, puhui työmiesten kokouksissa j.n.e. "Pappien laita on samanlainen kuin jos sahaa lautoja, siitä ei milloinkaan tule muuta kuin lautoja ja lautoja, aivan samoin kuin oli jo viisikymmentä vuotta sitten. Ei, nähkääs pojat, me tarvitsemme jotakin muuta, ei tuollainen katala pappi osaa kovistaa, siitä olen aivan varma."
Tämän sanottuaan pisti Vester kätensä housun taskuihin, nyykähytti päätään ja sylkäsi sivullepäin. Samassa tuli Gabrielle, joka oli ollut kävelemässä joen rantaa pitkin, käyden torin poikki. Nähdessään työmiesjoukon ja kuullessaan puheen ja naurun sisältä puodista, valtasi hänet tuskallinen ujous ja hän katsoi arasti ympärilleen, eikö hänellä olisi pakenemisen mahdollisuutta, menemällä toiselle taholle. Häntä vaivasi tuo kansa, joka oli hänelle täydellisesti yhdentekevä ja vieras, mutta joka, vaikka hän olisi mennyt mihin, seurasi häntä selittämättömillä katseillaan, jotka ilmaisivat jonkinmoista omistus-oikeutta, uteliaisuutta ja arvostelua. Hän tunsi näitten ihmisten läsnä olon rasittavan itseään; hän ei tiennyt pitikö hänen tervehtiä heitä vai eikö; väliin he tuijottivat häneen aikomattakaan edes tervehtiä, väliin he taas nyykäyttivät päätään, juuri silloin kuin hän katsoi pois päästäkseen heidän tuijottamisestaan, ja silloin hän tuskin ennätti nyykäyttää heille vastaukseksi. Sitä paitsi hänestä tuntui siltä kuin he jo alusta pitäen olisivat tunteneet vastenmielisyyttä häntä kohtaan, hän oli vakuutettu siitä, ett'eivät kaikki nuo ihmiset, joiden keskuudessa hän oli tuomittu viettämään useita vuosia elämästään, voineet häntä kärsiä.