Sahalla oli Danielilla jonkinmoinen poikkeus-asema; hänellä ei ollut enää mitään vasituista virkaa, kävi vaan voitelemassa koneita ja toimitti joitakuita pienempiä tehtäviä, ei kuitenkaan milloinkaan enempää kuin mitä hän itse suvaitsi. Tehtaan hoitaja, jonka mielestä tämä vapaus välistä tuli liian rajattomaksi, koetti kyllä toisinaan sitä supistaa, vaan ilman mitään seurausta. Toverienkin, niin samanmielisten kuin erimielisten, keskuudessa oli Daniel osannut hankkia itselleen kunnioitusta. Muinaisina aikoina, jolloin hän vielä seurusteli juomarien ja kiroojien kanssa, oli hän tunnettu pahasta mielenlaadustaan, ja tämä mielenlaatu oli kyllä vielä hänessä, vaikk'ei hänen kiivaimmat vihollisensakaan voineet sanoa hänen milloinkaan kääntymyksensä jälkeen antaneen vihalleen valtaa niinkuin usein sitä ennen. Sitä paitsi hänen tarkka raamatun tuntemisensa ja taitonsa puhua tekstin johdolla ja selittää sitä, antoivat hänelle jonkinmoisen arvon toverien silmissä; niissäkin, jotka eivät suvainneet uskontoa, herätti hän kunnioitusta sillä että hän alituisesti, suurella varmuudella toisti: "niinkuin kirjoitetaan Joh. ev. 3:5", tahi "niinkuin Esaias sanoo 4:5" j.n.e.

Vaan Daniel ei ainoastaan saarnannut Jumalan sanaa, hän eli myöskin sen mukaan. On kyllä totta, että hänen oli vaikea oppia hiljaisuutta ja nöyryyttä; mutta, niin vähän kuin hänellä olikin tämän maailman tavaraa, jakoi hän kuitenkin sitä niille, joilla oli vielä vähemmän, niin että hänen itsensä välistä täytyi nälkäisenä mennä levolle. Tänäkin iltana hän, keitettyään puuronsa, kaatoi suuren osan siitä lautaselle ja vei sen naapurilleen ylisellä, matami Eriksonille, vanhalle leskelle, joka niinkuin kaikki tehtaan sairaat ja voimattomat, eli vaivaishoidon avulla ja asui ullakko-huoneessa. Daniel ei antanut sen häiritä itseään rakkaustyössään, että matami ei ollut uskovainen ja että hän itsepintaisesti vastusti Danielin kaikkia käännytys-koetuksia. Tosin kyllä Danielilla, astuessaan matamin sängyn luo, — tämä oli nimittäin rampa, eikä voinut liikkua avutta — ja ojentaessaan hänelle lautasta, oli joskus tupana liittää siihen enemmän hyväntahtoisen kuin hienotunteisen vakuutus, että hän näytti kurjemmalta kuin milloinkaan ennen ja ett'ei varmaankaan kestäisi kauan ennenkuin armon aika olisi lopussa, vaan tämä ei estänyt matamia syömästä hyvällä ruokahalulla ja tuntemasta täydellistä mielihyvää nähdessään vanhan Danielin koukistavan selkäänsä ja lakaisevan uunin ympärillä.

"Minä ajattelen näet sillä tavalla", oli Danielin tapana vastata, kun joku veljistä häntä huomautti, että hänen ennen kaikkea piti auttaa uskovaisia, "minä ajattelen sillä tavalla, että ihmisen on yhtä nälkä ja tarvitsee yhtä hyvin ruokaa, olkoon hän sitten vapahdettu tahi ei. Ja sitä ei tarvitse ajatellakaan, että voisi käännyttää ihmistä, joka on nälissään, se on yhtä hullua kuin jos tahtoisi takoa vitjoja kylmästä raudasta. Ei, ensin pitää ravita ihminen, sitten voi tapahtua, että sydän aukenee ja silloin tulee pitää varansa ja olla saapuvilla Jumalan sanan kanssa."

Ja niin Daniel kärsivällisesti yhä edelleenkin kävi Erikson-lesken luona ja antoi hänelle puuroa ja perunoita ja mitä hän muuten saattoi luovuttaa niukasta ruoastaan, kärsivällisesti odottaen, että vihdoinkin tulisi hetki, jolloin leski avaisi sydämmensä sanalle, jota hän tahtoi hänelle julistaa.

Lautatarhan ja niin kutsutun torin yläpuolella kulki koko Ryforsin sahan läpi leveä tie, joka, vaikk'ei ollutkaan kivillä laskettu, kuitenkin oli saanut nimen "katu" ja jonka molemmilla puolilla oli suorissa riveissä punaiseksi maalattuja työmies-asuntoja valkoisine ikkunalautoineen. Yksitoikkoista näköä, jonka nämät asunnot loivat, keskeytti kirkko, jota ympäröi kauniit istutukset ja jonka huippu näkyi kauas saaristoon. Vastapäätä kirkkoa oli sahanhoitajan asunto, joka puistoineen ja puutarhoineen oli kauniin herraskartanon näköinen. Jos jatkoi kulkuaan tämän puiston ohi, saavuttiin posti- ja sähkötoimistoon, pehtorien asunnoille j.n.e. ja viimeksi kuusien ympäröimään pappilaan, jonka toisella puolella oli avara näkö-ala lautatarhan ja lahden yli merelle, toisella puolella taas katu yksitoikkoisine työväen-asuntoineen.

Kun Gabrielle saapui kotiin oli kello jo lyönyt yhdeksän, mikä oli Robertin ja hänen tavallinen illallisaikansa täällä maalla. Hän meni huoneesensa, riisui päällysvaatteensa, seisahtui hetkeksi ikkunan ääreen katselemaan punertavaa taivasta, joka kuvastui meren pintaan ja meni sitten pitämään huolta siitä, että illallinen olisi valmiina, kunnes Robert tulisi kotiin.

Gabrielle oli tavallista kalpeampi ja koko hänen olennossaan oli jotakin hiljaista, ja tukahdettua, jota hänessä ei ennen ollut. Hän tunsikin tällä hetkellä olevansa täydellisesti tyven ja kohtaloonsa tyytyväinen. Raivoisaa mielenliikutusta, joka hänet oli vallannut, kun hän, erottuaan sisaristaan ja luovuttuaan kaikesta, mitä hän maailmassa piti arvossa, saapui tähän paikkakuntaan, jossa ihmiset ja olosuhteet heti ensi hetkestä herättivät hänessä mitä suurinta vastenmielisyyttä, oli nyt seurannut väsymys ja haluttomuus. Ja vähitellen jäykistyi hänen mielensä kokonaan jonkinmoiseen nöyrään hämmästykseen siitä, että ulkonaisten suhteiden niin kokonaan muuttuessa, hän kuitenkin oli saattanut yhä edelleen pysyä samana, — että se todellakin oli hän, joka näin julmasti riistettiin entisestä elämästään ja tuomittiin viettämään vuosikausia, ehkäpä koko loppu-ikänsä tässä luolassa, ilman mitään harrastuksia, ilman tointa, sivistymättömien työmiesten ja, mikä vielä pahempi, puoleksi sivistyneen seurapiirin keskuudessa, joka kuitenkin tahtoisi olla hänen vertaisensa ja joka tulisi vaivaamaan häntä juoruillaan, kateudellaan ja uteliaisuudellaan. Ja tässä tulevaisuuden kuvassa, joka öin päivin esiintyi hänen mielikuvitukselleen, ei Robertilla ollut tilaa muuta kuin tuomitsevana puolisona, ankarana, vaativana pappina.

Sillä mitä he tästä lähin tulisivat olemaan toisilleen? Mitenkä Robert voisi huolehtia vaimonsa tuskasta, hän, jolle tuumat uudesta vaikutuksestaan antoivat niin paljon työtä? Milloinka hänellä tulisi olemaan aikaa kuuntelemaan jotakin niin joutavaa ja vähäpätöistä kuin puolisonsa valitusta, hän, joka taisteli omia, yleviä, sisällisiä taistelujaan, joita ei Gabrielle, tuo pintapuolinen vaimo raukka, muka voinut käsittää?

Nämät katkerat ajatukset, jotka yhä enemmän eroittivat Gabriellen Robertista, vaivasivat häntä melkein lakkaamatta. Samalla tunsi hän sydämmensä syvyydellä salaisen, utelevan tulevaisuuden pelon, aavistuksen siitä, että tämä olisi vaan alku vielä vaikeampiin taisteluihin. Sillä viime aika oli hänelle esiintuonut uuden puolen Robertin luonteesta, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, nimittäin sitkeän, masentumattoman pontevuuden. Muistellessaan loppuunkulunutta vuosipuoliskoa, oli Robert hänen mielestään melkein kuin vieras henkilö, jonka luonteen lujuus herätti hänessä kauhun tunteen. Mitenkä kaikki rukoukset ja kehoitukset, joita ystäviltä ja suosijoilta tulvaili hänen puolestaan, vaikutuksetta olivat kohdanneet hänen hurjaa päätöstään mistä hinnasta tahansa ja niin pian kuin mahdollista päästä pois Tukholmasta! Mitenkä ankarana ja järkähtämättömänä hän oli esiintynyt tehtyään tämän päätöksen, hän, joka muulloin saattoi olla helläsydämmisyyteen asti lempeä ja myöntyväinen! Gabrielle oli nyt oppinut tuntemaan uuden Robertin, jota hän pelkäsi.

Puoli kymmenen ajoissa tuli Robert kotiin. Hän nyykäytti ystävällisesti päätään vaimolleen ja istahti heti, laskettuaan luotaan hattunsa ja keppinsä, illallispöytään, jossa Gabrielle jo kaatoi teetä.