"Ei enää sanaakaan siitä", päätti hän ja sydämmensä värisi saamastaan haavasta.
Vaan hän ei ollut huomaavinaankaan epäsointua, joka oli hänen korvaansa kohdannut; hän vaan pari kertaa kädellään pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin poistaakseen tuskallisia ajatuksia, sanoi lyhyesti hyvää yötä Gabriellelle ja meni sitten omaan huoneesensa ajattelemaan seuraavan päivän saarnaa.
VIII.
Jos Ryfors viikon työpäivien kuluessa oli tarjonnut vilkkaan ja levottoman näön, vallitsi siellä sunnuntai-aamusin sitä suurempi hiljaisuus. Syvä, rauhallinen sunnuntailepo kuvautui koko lahdessa, jonka sinisen veden viileät aamutuulet saattoivat keveästi värähtelemään. Auringon kultaama kevät-ilma valaisi vaaleankellerviä tapulia lautatarhassa, jossa kaikki tavalliset äänet, lautojen kumina, kun läjääjät heittivät ne alas, höyrypillin vihellys, sahan vinkuminen olivat ikäänkuin uinahtaneet aamun juhlarauhaan. Sahalla oli kaikkialla puhdasta ja siistiä; portaat työväen asunnoissa olivat vasta pestyt ja koristetut havuilla, kaikki, niin suuret kuin pienetkin, olivat pukeutuneet juhlapukuihin ja pehtorin asunnon edustalla, joka oli kappaleen matkan päässä tehtaan hoitajan talosta, käveli pehtori Stork, paitahihasillaan ja vihreät, kirjaellut tohvelit jalassaan, edestakaisin piippua poltellen.
Nyt alkoivat kirkon kellot soida ja kutsuivat kansaa jumalanpalvelukseen. Kirkkaassa ilmassa kaikui juhlallinen soitto, joka, kauas, lahdelle päin aina saaristoon asti, missä tiirojen ja lokkien siivet kimaltelivat auringon paisteessa, vei mukanaan tuulahduksia sunnuntai-runollisuudesta, joka viikon raskaan ja orjallisen työn jälkeen herätti koko sahalla omituisen rauhallisen mieli-alan.
Vähitellen kansa kokoontui kirkkoon. Siellä täällä näkyi yksinäisiä ukkoja tahi eukkoja virsikirjoineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen, mutta tavallisesti tultiin perheittäin, isä, äiti ja lapset, kaikki yhdessä. Daniel, jolla oli yllään juhlapuku, pitkä takki, paidan kaulus, kaulaliina koruneuloineen ja paras valetukkansa, vaaleanruskea ja virttynyt sekin, vaikk'ei niin koinsyömä kuin arkitukka, oli toveriksi kirkkomatkalle hankkinut itselleen laudanläjääjä Johansonin, keskikokoisen, tanakan miehen, jolla oli poskiparta, ahavoittuneet kasvot, jotka muistuttivat rantalaivuria, ja vaaleansiniset, ankarat silmät, joiden katsetta ei ollut hyvä kohdata, kun laudanläjääjä oli pahalla tuulella, tahi oli juonut liiaksi. Daniel koetti saada Johansonia käännetyksi ja matkalla kirkkoon puhui hän lakkaamatta, viittasi raamatun lauseisin ja kertoi, — olisi ollut mahdotonta laskea monennenko kerran — mitenkä hänen oma käännytyksensä oli tapahtunut. Mutta Johanson vaan pudisti surullisena päätään. Hänen mielestään tuo ei ollut häntä varten, halua hänellä kyllä oli, hän ikävöi kauheasti päästäkseen entisestä elämästään juoppoudessa, kiroilemisessa ja irstaisuudessa, mutta oli niin kovin mutkikasta päästä oikealle tielle. Rukoilla hän ei laisinkaan voinut niinkuin hän olisi tahtonut. Jos hän joskus koetti omin päin saada kokoon rukousta, tuli siitä perin hullua, ja vaikka hän aamuin illoin tutkisteli raamattuaan, ei hän sittenkään voinut oppia ulkoa ainoatakaan lausetta, sitten käyttääkseen sitä puheessaan niinkuin Daniel teki. Mutta Daniel vakuutti hänelle, ett'ei pelastus riippunut siitä, hänen tulisi vaan olla alallaan ja ottaa vastaan, eikä koettaa itse mitään omistaa.
"Katso, tahdon itse ruokkia lampaani", sanoo Herra, huomaappas, Hän sanoo "katso" — "katso", sanoo Hän…
Danielilla oli tapana, kertoessaan raamatunlauseita, aina panna korko jollekin erityiselle sanalle; kuulija ei ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti ja luultavaa on, ettei hän aina itsekään ole osannut antaa siihen tyydyttävää selitystä, mutta tämä yksityisten sanojen esiin korottaminen loi hänen puheesensa salaperäisen voiman, joka teki syvän vaikutuksen sekä häneen itseensä että hänen kuulijoihinsa.
Kun kellot olivat lakanneet soimasta, kansa asettunut paikoilleen ja ukot ja eukot avanneet virsikirjansa ja asettaneet lasisilmät nenälleen, kaikui lehteriltä aamuvirren säveleet. Alttarin yläpuolella olevan maalatun peräikkunan kautta tunkeutui päivän paiste ja levitti miellyttävän valon pieneen kirkkoon, jonka holvia nyt täytti mitä erilaisimmat äänet, vanhat ja riutuneet, nuoret ja voimakkaat sekaisin, jotka kaikki, kukin tavallaan tahtoivat ottaa osaa kiitos-lauluun.
Seurakunta, joka tänään oli saapunut, ei kuitenkaan ollut lukuisa; se täytti tuskin neljännen osan kirkosta. Suuri osa Ryforsin työmiehistä ei nimittäin koskaan ottanut osaa jumalanpalvelukseen. Waldenströmiläisillä oli oma huoneustonsa, jonka itse olivat rakentaneet ja jossa he viettivät jumalanpalveluksensa; niin kutsutut heränneet epäilivät uutta pastoria, jota heidän veljensä Tukholmassa olivat kuvanneet uskottomassa tilassa olevaksi papiksi, ja goodtemplarit taas vaan ani harvoin astuivat kirkon sisäpuolelle. Sitä paitsi oli täällä useita, jotka eivät kuuluneet mihinkään hengelliseen elikkä maalliseen puolueesen, vaan jotka elivät juopumuksessa ja säädyttömyydessä ja jotka kernaammin viettivät sunnuntainsa muulla kuin saarnalla ja virren-veisuulla.