Ensimmäisessä penkissä sillä puolella, missä naisten paikat olivat, istui Gabrielle ja hänen vieressään rouva Stork ja faktori Jansonin rouva. Gabrielle oli puettu hyvin yksinkertaisesti; hänen tumma kastorhattunsa, jonka ainoana koristeena oli nauha, erosi silmään pistävästi naapurien sulkatöyhdöillä ja nauharuusuilla koristetuista hatuista, mutta siitä huolimatta oli hän koko jumalanpalveluksen kestäessä uteliaitten katseitten esineenä ja herätti monessa ennen tyytyväisessä mielessä tuskallisen ihmettelyn siitä, eivätkö sulkatöyhdöt ja kukat todellakaan enää olleet muodissa Tukholmassa?
Heti kun ensimmäinen virsi oli laulettu, tuli kolme naista varovaisesti hiipien käytävää pitkin ja istuivat sitten penkkiin, joka oli Gabriellen takana.
"Rouva Aurell ja neidit Aurell", kuiskasi rouva Stork, joka piti velvollisuutenaan ilmoittaa Gabriellelle kaikkien etevämpien henkilöiden tuloa.
Gabrielle loi välinpitämättömän katseen olkapäänsä yli; hänen takanaan istui pieni, lihavanpuoleinen rouva, joka tuuheassa pitsiviitassaan ja pienine, pyöreine kasvoineen, joista loisti suuret, lempeät, lapsen silmät, suuresti muistutti kanarialintua, joka istuu höyheniään pörröttäen. Hänen toisella puolellaan istui kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat niin hänen ja toistensa näköiset, ettei hetkeäkään olisi voinut epäillä, etteivät he olleet hänen tyttärensä ja sisarukset. Molemmat olivat jotenkin lihavia, molemmilla oli pyöreät posket ja suuret, lempeät silmät ja molemmat punastuivat pienimmästäkin mielenliikutuksesta. Nähdessään Gabriellen, kääntyivät he äkkiä toistensa puoleen ja kuiskasivat jotakin, mikä, huulien liikkeestä päättäen, oli aivan samaa, ja kun Gabrielle silloin kääntyi ja kohtasi heidän ihailevat katseensa, punastuivat molemmat ihan korvia myöten.
Robert saarnasi tänään toisen kerran Ryforsin kappelissa. Kun hän nyt seisoi saarnatuolissa ja, johdatukseksi luettuaan muutamia värssyjä raamatusta, loi pikaisen katseen puolityhjään kirkkoon, valtasi hänet kylmyys, kykenemättömyys käsittelemään ainettaan, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän, joka oli tottunut olemaan yhtämielisen, ihailevan seurakunnan ympäröimänä, joka oli tottunut ikäänkuin kädessään pitämään satojen liikutettujen sydänten tunne-kieliä ja mielin määrin saattamaan niitä väräjämään, hän tunsi tällä hetkellä olevansa ilman perustusta ja pohjaa, turhaan haparoiden sitä yhteyttä itsensä ja kuulijainsa välillä, mikä oli tullut hänelle välttämättömäksi saadakseen hyvää saarnaa aikaan.
Turhaan hän koetti vuodattaa puheesensa lämpöä. Hän puhui, koska hänen täytyi sitä tehdä ja hänen suuri taitonsa puhua vakaasti pelasti hänet joutumasta hämilleen, vaan hän kuuli lakkaamatta oman äänensä yksitoikkoisen, tunnottoman kai'un ja hän, jonka sanat muulloin olivat kohdanneet kuulijoita sähkökipinän tavoin, hänestä tuntui nyt kuin olisivat ne raskaina, nukuttavina sadepisaroina pudonneet jo ennestään puolinukkuvaan seurakuntaan. Ei edes äkkinäinen leimahdus hänen tavallisesta kaunopuheliaisuudestaankaan tehnyt minkäänmoista vaikutusta; hän tunsi, ett'ei tämä yksinkertainen seurakunta ymmärtänyt kaunista runollista kieltä, filosoofillis-uskonnollisia tutkistelemuksia, jotka niin vastustelemattomasti olivat lumonneet entistä kuulijakuntaansa.
Ja tähän hän kuitenkin oli toivonut ja halunnut. Täällä ei häntä ympäröinyt naisten jumaloiminen, joka häntä niin suuresti oli rasittanut, täällä ei ollut kiusauksia ylpeyteen ja turhamielisyyteen. Täällä, tämän teeskentelemättömän kansan keskuudessa, saattoi hän tuntea itsensä niin häiritsemättömäksi, niin vapaaksi kaikesta ihmisellisyydestä kuin olisi hän seisonut puhumassa yksinään Jumalan kasvojen edessä. Täällä häntä kohtasi mitä runsaimmassa määrässä alhaisuus, huomaamattomuus, itsensä kieltäminen, jota hän oli ikävöinyt. Ja täällä, juuri täällä, hänen kielensä tuli kankeaksi, sydämmensä kylmäksi…
Synkän epätoivon tunne valtasi hänet, kun hän lopetettuaan saarnan kumartui alas rukoilemaan. Ilmoitettiinko hänelle tällä hetkellä peloittava elinkysymys. Olisiko tuo ihmisten ylistys, jota hän niin syvästi oli halveksinut, todellakin ollut kiihoitus, jota hän tarvitsi voidakseen saarnata niinkuin hän oli sitä tehnyt? Häntä värisytti tuo ajatus, joka salaman tavoin syntyi hänen sielussaan ja silmänräpäykseksi valaisi tuntemattomia syvyyksiä, joihin hän ei tähän asti ollut uskaltanut katsoakaan.
Jumalanpalveluksen loputtua ja virren viimeisten sävelten vaiettua, alkoi seurakunta lähteä pois; ani harvat ainoastaan jäivät kuuntelemaan pitkiä kuulutuksia huutokaupoista y.m., joita Robert luki saarnatuolista. Daniel ja Johanson seisoivat käytävällä, hattu kädessä ja kuuntelivat velvollisuuden mukaisesti, mutta kun kuulutus tuli liian pitkäksi, hiipivät hekin ulos kirkonmäelle.
"Noh, mitä siitä pidettiin", kysyi Johanson, kun olivat päässeet ulos.