"Sepä oli kovin ikävää", vastasi Gabrielle, pettyneen toivomuksen kuvastuessa kasvoillaan. "Minä jo itsekseni iloitsin siitä, että saisin teistä seuraa noihin kesteihin, jotka, totta puhuen, eivät minua laisinkaan miellytä."
Tohtori ei vastannut; hän kohotti vaan olkapäitään, hymyili hieman ja katsoi ulos ikkunasta. Heti kun hän ensi kerran tapasi Gabriellen, oli tämän kauniit kasvot ja teeskentelemätön olento hurmanneet hänen ja Gabriellen avomielinen tunnustus, että hän tulisi häntä kaipaamaan huomenna, synnytti tohtorissa mielenliikutuksen, jota hän ei voinut salata itseltään. "Hän on ihastuttavin olento, minkä milloinkaan olen nähnyt", ajatteli hän, vastaukseksi Gabriellen kysymykseen, tahtoiko hän enemmän lientä, ojentaen hänelle lautasensa.
Syötyään päivällistä ja juotuaan kahvia kuistilla, istuutui tohtori Gabriellen pyynnöstä pianon ääreen hetken laulaakseen ja soittaakseen. Hänellä oli kaunis ääni ja erinomaisia soitannollisia taipumuksia, ja hänen esityksessään oli lämpöä ja hellyyttä, jota ei olisi voinut odottaa suopealta tohtorilta. Hänen istuessaan pianon ääressä, katosikin kokonaan vieno, vähän naisellinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan, kun hän otti osaa naisten kahvikesteihin ja juoruihin; oli ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tulleet tummemmiksi, tunteensa syvemmäksi, vartalonsa pontevammaksi laulun kestäessä; oli kuin soitto olisi herättänyt hänessä runollisen voiman, jota hänellä ei muulloin ollut.
Gabrielle oli ihastunut. Hän puoleksi makasi lepotuolissa kuistin oven edessä katsellen merelle, ihanain sävelten tuuditellessa häntä surullisiin ja samalla kuitenkin suloisiin unelmiin. Robert oli äskettäin jättänyt hänet mennäkseen puhumaan rukoushuoneesen, joka oli vähän matkan päässä sieltä, mutta hänen synkät, väsyneet kasvonpiirteensä esiintyivät lakkaamatta Gabriellen mielikuvitukselle ja alakuloisuus, joka siitä asti, kun he saapuivat Ryfors'iin, oli tehnyt hänet kovaksi ja välinpitämättömäksi, tuli soiton vaikutuksesta. Hänessä heräsi äkkinäinen katumus siitä mitä oli tapahtunut ja heidän ensimmäisen rakkautensa palava kaipuu. Useita kertoja kätki hän kasvonsa nenäliinaansa, ja kun tohtori lopetti ja Gabrielle hymyillen kääntyi hänen puoleensa, kiittäen häntä, huomasi tämä, että hän oli itkenyt.
"No. ettekö te itsekin laula?" kysyi tohtori, joka, astuttuaan pois pianon luota, ei suinkaan pitänyt tunteellisista mieli-aloista.
"Minäkö? en suinkaan", huudahti Gabrielle peljästyneenä, "en rohkenisi laulaa ainoatakaan säveltä teidän kuullenne!"
"Siis te kuitenkin laulatte. Silloin ei mikään auta, tulkaa vaan niin koetamme!"
Sanottuaan sen, otti hän luontevasti Gabrielleä kädestä ja veti hänet, kaikesta vastarinnasta huolimatta, pianon luo.
Gabrielle oli niin ujo ja pelkäsi niin, että sydän sykki ja hän tuskin saattoi saada ääntäkään kurkustaan. Vaan tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan: hän pakoitti Gabriellen hakemaan esille duetin ja niin he alkoivat laulaa, Gabrielle heikolla, vapisevalla äänellä, joka kuitenkin vahvistui, kun hän tunsi miten lujasti ja tasaisesti tohtorin vahva tenori häntä tuki.
"Kas niin, sehän kävi oikeen hyvin!" huudahti hän heidän lopetettuaan. "Teillä on kaunis ääni, kun vaan laulatte selvään. Nyt laulamme tämän vielä kerran."